Flow vaiko slow life?

Maanantai 27.12.2010 klo 23:48 - UL

Työelämän jälkeen alkaa kolmas tai ties monesko elämä. Mutta olipa  elämänvaiheen nimi mikä tahansa on muotia valita joko flow tai slow life tai sekä että. Ja ajan hengen mukaisesti elämäntavasta on käytettävä englanninkielistä nimitystä. Minua kiehtoo sekä flow että slow elämäntapana.

Psykologi Mihály Csíkszentmihályi määrittelee flown tilaksi, jossa tietoisuuteeni tuleva tieto on tasapainossa tavoitteideni kanssa. Flowssa tehtävällä on selvät päämäärät, ajantaju katoaa, kykyni ja tehtävän vaativuus ovat tasapainossa (tehtävä ei ole liian helppo eikä liian vaikea), tunnen että pystyn hallitsemaan tilannetta ja minusta tuntuu että se mitä teen on itsessään palkitsevaa. Haa, koko työurani ajan pyrin siis flowhun mutta, nyt seniorivaiheessa siihen vasta pääsin!

Slow lifea voi kutsua elämän leppoistamiseksi. Leppoistaminen on on megahitti kautta maailman. Ja sitä voi tehdä muutkin kuin seniorit! On näet huomattu että niillä joilla on töitä, työtahti yhdistettynä työn ulkopuoliseen elämään on ylivoimaisen tappava. On tehtävä tilaa omalle itselle. Olin tikahtua nauruun kun vetelehtiessäni aamukahvin ääressä luin lehdestä koulutuksesta, jossa opetetaan slowlifen designia. Siis suunnittelemaan elämän leppoistamista siis hidastamista.

Eläkkeelle jäätyäni päätin hankkia pari kiinnostavaa harrastausta jotka antaisivat minulle tunteen että "vielä on virtaa". Aloitin flow-vaiheen elämässäni pitäen huolta siitä että eläkeläisen menemiset eivät ryöstäydy paikasta toiseen juoksemiseksi. Meinasi kyllä käydä niin. Mutta sitten aloin hidastaa ja leppoistaa. Selailin käsiini jostain kulkeutunutta teosta, Kopomaa-nimisen valtieteiden tohtorin kirjoittamaa, leppoistamisen tekniikoista. Huomasin vihdoin eläkkeelle päästyäni pyrkiväni saavuttamaan elämääni harmoniaa höyrypäisyyteni, innostuvuuteni ja luontaisen laiskuuteni yhdistämiseksi. Ja siihen on oikein tekniikoita olemassa!

Viime aikoina on putkahtanut esiin sellaisia nimityksiä, tietysti englanniksi, tai amerikaksi, Slow Lifen lisäksi kuin  Slow Food ja Slow Travel. Nykyelämän ainoa vakio tuntuu olevan jatkuva muutos. Internet, sähköposti, matkapuhelin ovat mullistaneet ei vain yksilön vaan koko yhteiskunnana elämänrytmin. On pakko kehittää vastavoima kiireelle ja tehokkuudelle. Vastavoima on ajan ja tilan raivaaminen olemiselle. Meillä täällä Pohjan perillä luonto kutsuu slow lifeen heti ovesta ulos astuessamme. On metsää on järveä, on rauhaa. Niinpä matkailuihmiset ovat rakentamassa tuotteita joiden teemana on hidastaminen. Mutta eikös me suomalaiset tuolla maailmalla olla oikeita slow lifen mannekiineja? Sellaisia kivellä istuvjia, järven toiselle rannalle tuijoittajia, vähäpuheisia ja verkkaisia? Tehdään luonteenpiirteestämme brändi!

Minun isäni oli varsinainen slow trendin ruumiillistuma. Hän ei turhaan edes työssään hosunut. Rauhoitteli aina meitä muita: Älkää nyt hosuko. Kyllähän te tiedätte että hosumalla ei tule muuta kuin ..., kyllä te tiedätte mitä! Otti ruuan jälkeen nokoset, käytti äitini kiukunkin uhalla aikaa miettimiseen ja suunnittelemiseen. Hän sanoi että turhan saa pyytämättäkin tarkoittaen että turhaan ei kannata hosuen tehdä asioita, sillä silloin ne joutuu yleensä tekemään moneen kertaan. Siitä se kiire sitten vasta syntyykin.

Huomenna aion toimia trendikkäästi. Aamulla juon rauhassa aamukahvit ja luen lehden. Sitten luen vähän Nenäpäivää, Finlandia-palkittua romaania, ja sitten olen ajatellut mennä Hollolan uimahallille vesijuoksua harrastamaan ja saunomaan. Aika hyvin leppoistettu päivä siis tulossa! 

Joulupaivan ihme

Lauantai 25.12.2010 klo 13:30 - UL

Pakkanen on helittänyt. Aamulla oli vain 14 astetta pakkasta. Tosin lumimyräkkä on uhkaamsaa. Tätä kirjoittaessani ei vielä ainakaan sada. Taitaa jäädä taas etelärannikon riesaksi pahin sade tältä päivältä. Mutta huomenna sitten on odotettavissa kunnon myräkkä joulun paluuliikenteen riesaksi. Siksi en lähdekään huomenna sovitun mukaisesti autolla minnekkään. Jään kotiin lukemaan Nenäpäivää, Rimmisen Finlandi-palkittua romaania. Tänään ystävien kanssa syömme jouluaterian, ajomatkaa on vain 2 km.

Ja nyt siihen joulupäivän ihmeeseen. Aamulla aamukahvia laitellessani katsoin keittiön ikkunasta ulos. Lumihangessa noin viiden metrin päässä näin linnun jolla oli siivet levetettyin. Siipiä riitti toista metri. Lintu käänteli valppaana päätään puolelta toiselle ja piti selvästi allaan rimpuilevaa toista lintua josta näkyi kaksi kolmisulkaista mustaa siiven kärkeä räpistellen pehmeän lumen uumenissa. Haukka oli napannut saaliin ja jostain syystä tullut joulupäivän aamuuna minulle tätä luonnon näytelmää esittämään. Haukalla on mahtava koukkunokka ja sen valppaus on uskomaton. Jokin häiritsi saaliin käsittelyä ja haukka nousi valtaville siivilleen ja lensi näkymättömiin. Hangen uumenissa saalis kävi kuolinkamppailunsa jotenkin niin ehdottomaa luonnonjärjestystä minulle rautalangasta vääntäen että ei tullut mieeenikään rynnätä paikalle ei aiemmin eikä nyt enää.

Käännyin ottamaan kahvikannuun vettä hanasta ja sitten käännyin katsoekseni vielä saalista jonka haukka oli vaahteran alle lumeen jättänyt. Haukka oli salamana käynyt nappaamassa saaliinsa ja tienoo oli kuin mitään koskaan ei olisi tapahtunutkaan. Vastapäisen talon ikkunassa näkyi valoa, ketään ei näkynyt liikkeellä. Tienoo oli vasta heräilemnässä aaton jälkeiseen joulupäivään vaikka kello oli jo kohta kymmenen. Kukaan muu kuin minä ei tiennyt että vain hetkeä aikaisemmin nietosten keskellä pöllyävässä pakkaslumessa oli taisteltu elämästä ja kuolemasta, saalistaja oli saanut saaliinsa. Jostain kumman syystä se kaikki tuntui oikealta. Minä jatkoin kahvinkeittämistä.

Joulurauhaa

Tiistai 21.12.2010 klo 12:20 - UL

Kulttuuri ei ole kirosana - se on lääke

Tiistai 16.11.2010 klo 13:38 - UL

Sukukaispoika ryntäsi nelivuotiaana sisään vaatimaan äidiltään vastausta tärkeään kysymykseen. Hän oli koko aamun vahtinut läheisen rakennustyömaan rakennusmiesten puuhia. Aikaisemmin hän oli halunnut selityksen sellaisiin jännittäviin sanoihin kuin "perkele", "saatana" ja "jumalavita". Nyt oli saatava äiti kertomaan mitä "kulttuuri" on. Äidin kuvaus kauniista tauluista, veistoksista ja näytelmistä, loruista ym eo ollut ollenkaan niin kiinnostavaa kuultavaa kuin esim se lun äiti yritti selittää "perkelettä" vähän närkästyneenä ja vaatien että sitä ei sitten lapset saa käyttää.

Aikuisten oikeesti kulttuuri, maalaukset, arkkitehtuuri, patsaat, teatteri, musiikki, kertomukset ja lorut ovat lääkettä, niillä on rentouttava ja parantava voima, ne tuovat mistot elävinä silmien eteen. Kultuuri tekee maailmasta siedettävän paikan elää.

Ja kulttuurin tekeminen on tekijöilleen asioita selventävä ja selittävä voima. Sen temmellyskenttää on alitajunta. Ajatellaanpa vaikka Jules Verneä, jolla on täytynyt olla unelma nähdä vieraita maita, päästä kauas, käydä avaruudessa, mennä napajäätikön alle mutta kun se unelma ei toteutunut oikeassa elämässä, hän antoi ajatustensa lentää ja ideoi kaiken sen mitä ei itse voinut kokea. Tai Mark Twain joka koki nuoren pojan maailman seikkailuineen estelemättä itseään, totesi vain että "Minulla on niin hyvä muisti että voin nähdä ja kokea sellaista mitä eiole koskaan tapahtunut. Tai  J.K. Rowlingin Harry Potter-maailma. Minkä seikkailun ja rajattomuuden kirjailijatar loikaan sanan voimalla.

Kulttuuri on lääke.Kaikki taiteentekijät peilaavat omiin kokemuksiinsa, hakevat kompensaatiota, purkavat, projisoivat, analysoivat tai ratkovat jotain elämänsä solmukohtaa. Ingmar Bergmanin elokuvat olivat avoimen psykologisia ohjaajansa ja käsikirjoittajansa kokemuksista synnytettyjä. Picasson naishahmot ja hänen maalauksensa ylipäätään saavat meidät pohtimaan, millainen ihminen hän oli, miten hän suhtautui naisiin. Van Goghin hulluudesta on kirjoitettu paljon ja väitetty että pirstomielisenä hän maalasi niin kuin maalasi. 

Taidetta voi tehdä niin monella tavalla. Tekijä esimerkiksi piirtäessään tai maalatessaan voi saada tuntuman omiin tunteisiinsa, käsitellä niitä ja saada vahvuutta elämäänsä varten.

Lordi Byron kirjoitti runoillaan itseään irti kampurajalkansa aiheuttamasta traumasta. Englantilaiset ahmivat sodan aikana pommisuojissa dekkareita kestääkseen pelon. 

Ajatuksia kirkon kriisistä

Maanantai 15.11.2010 - UL

On suuri vaara että Suomen luterilaiseen kirkkoon jäävät fundamentalistit, äärimmäisuskovaiset ja tuomion pasuunanpuhaltajat. Kirkossa saarnastuolissa pappi heristää raamattua ja luettelee asioita jotka ovat syntiä, osoittaa etusormea uhkaavasti heristäen ketkä kaikki ovat syntisiä eivätkä ansaitse edes armoa.

Silti nyt on kuulunut viisaitakin äänenpainoja kirkon taholta. Jaakko Heinimäki on puhunut kirkon rivijäsenten huomioimisesta todeten että valtaosa kirkkoon kuuluvista on nimenomaan rivijäseniä. He eivät juuri käy kirkossa, he kuuluvat kirkkoon varmuuden vuoksi koska Jumala voi olla olemassa. Hän totesi kirkolliskokouksen jälkeen että nyt on avain laitettu lukkoon mutta sitä ei ole vielä käännetty.

Minusta Suomen kansa on tarvinnut ja tarvitsee kirkkonsa, mutta sallivamman ja vähemmän nöyryyttävän kirkon. Niin monesta asiasta on helppo ahdistua. Mutta tapamme ja traditiomme olisivat todella vähäiset ja eettinen perustamme hutera, jollei meillä olisi kirkon perinteitä tukenamme. Luterilaisella kirkolla on hyvä arkkipiispa, itsestään melua pitämätön avarasydäminen kirkon johtaja.

Olen monesti miettinyt raamattua sanatarkkana opastajana. Sehän on eri aikoina nimenomaan ajassa syntyneiden kirjoitusten kokoelma. Se muodostuu useiden ihmisten ajatuksista ja ohjeista. Sitä ei voi millään yksi yhteen siirtää kattamaan tämän päivän yhteiskuntaa sellaisenaan.

Usein juuri ne pitävät ankarinta kuria omilleen uskonnollisissa ryhmissäkin, joiden "oma liha on heikko". Huono omatunto koventaa asenteita. Muistan edesmenneen isäni kuvauksen pohjoisesta mennessään nuorena miehenä kuuntelemaan lestadiolaissaarnaa. Hän kertoi että saarnaaja oikein lietsoi itseään huutaen tuomitsemaan huorintekemisen ja hän osoitteli penkeissä istuvia naisia varoitellen heitä värikkäin ankarin sanakääntein synnistä ja hekumasta ja huoruudesta. No, nykyään varmaan saarnat näiltä osin ovat siistiytyneet.

Minusta KD:n Päivi Räsäsen liikkeelle panema lumivyöry on ollut siinä mielessä hyväksi että taas kerran Suomen kansan oikeamielisyys on tullut selvästi esiin. Kansa ei ajattelekaan lääkäri Päivi Räsäsen tavoin, että homot ovat saastaisia ja heidät pitää parantaa. Kansa uskoo tässä asiassa enemmän geenitutkimuksiin ja kromosomipoikkeamiin kuin homojen syyttämistä sairaiksi. Joten nyt on jo aika panna piste tälle kyllästyttävälle keskustelulle ja puhua muustakin. Päivi Räsäselle riittää suomalaisessa yhteiskunnassa paljon tekemistä.

Muuten olen sitä mieltä että uskontoa ja politiikkaa ei pidä sotkea toisiinsa.

Seniorit on in

Tiistai 26.10.2010 klo 1:45 - UL

Senioririntamalla liikehdintää

Olette varmaan huomanneet että seniori-ikäiset ovat pop.

Lehdestä luettua:

Seniorihoivaa kotona

Suomeen on hoiva-alalle rantautunut uusi franchise periaatteela toimiva Care Home Instead Senior Care joka on Suomessa saanut nimekseen vuoden 2010 alusta Home Instead Seniorihoiva. Mielenkkintoinen yritys. Oletteko kuuleet siitä?

Tekniikkako korvaa ihmisen vanhustenpalveluissa?

Tiistai 5.10.2010 klo 22:57 - UL

Kävin Tampereella Hyvä Ikä-messuilla ihmettelemässä kaikenlaisia aparaatteja, joita ihmiset ikääntyessään voiovat ostaa arkeaan helpottamaan. Oli turvakännykkää ja turvaranneketta, oli erilaisia liikkumista helpottavia motorisoituja tuoleja, nostolaitteita ym.

Oli apteekin tietokoneen avulla useammanlaisia lääkkeitä popsivan vanhuksen muistamista helpottamaan tarkoitettu kahden viikon lääkeannostelupussinauha, josta saattoi esim ottaa kello kahdeksan maanantain aamulääkkeet ja sitten kello neljältä iltapäivälääkkeet ja kello kymmneltä iltalääkkeet. Jokainen lääkesatsi omassa pienssä pussissa. 

Samainen vanhus voi tehdä sopimuksen Finnairin tytäryhtiön cateringpalvelun kanssa kahden viikon ateriapalvelusta. Kyseinen firma on kehittänyt laitteen johon voidaan valita vanhuksen oman mielen mukaiset ateriat jälkiruokineen kaikkineen kahdeksi viikoksi. Tarjolla on 40 eri vaihtoehtoa. Laitteessa on pakastin ja kiertoilmauuni. Ruokailu on ohjelmoitu niin että homma hoituu parilla napin painalluksella ja kyseinen laite puhuu!

Teksi mieleni kuitenkin kysyä että onko todella niin että ikääntyvien tulevaisuus on kuin tieteiselokuvasta. Laitteiden piippaukset tai robottimainen monotoninen puhe ovat elämän äänien korvikkeita yksinäisen vanhan ihmisen arjessa. Vanhus saa viihteen television tai radion kautta, ottaa lääkkeet annostelupussista ja neuvottelee ateriamasiinan kanssa päivän ruuasta.

Kosketusta, ihmisen läheisyyttä vanheneva ihminenkin kaipaa. Ystävättärieni kanssa jutellessani, keksusteluissa alkaa vilahdella yhä useammin omien lasten tapaamisen kaipaus, lapsenlapset ovat kadonneet omiin aktiviteettihinsa. Mummot ja vaarit istuvat kotona erilaisten teknisten vempaimien ympäröimänä.

Jotenkin hassu maailma tämä on. Työtä ja veronmaksajia tarvitaan. Mutta ei ole varaa teettää työtä muilla kuin koneilla. Koneet eivät vaadi paljoa, tekevät töitä epämukavinakin aikoina, eivät pidä kesälomia tai vuorotteluvapaita. On kilpailutettu ihmisyys ja tekniikka. Ja tekniikka on voittanut. Kotiavustaja ei enää olekaan ihminen vaan se on puhuva kone.

Vanhusten palveluiden suunta voisi olla edes piirun verran empaattisempaa touhua.

Poliittisia ajatuksia

Lauantai 25.9.2010 klo 1:16 - UL

Eduskuntavaalit  tulossa ja tunnelma tiivistymässä. Sen huomaa joka päivä lehtiä lukiessaan ja televisiota katsoessaan. Nyt seurataan Perussuomalaisten kannatuslukuja milloin ylen gallupien, milloin jonkun päivälehden gallupin valossa.

Perussuomalaisten karismaattinen puheenjohtajan selkeä konstailematon viestintä tuottaa tulosta. Timo Soini on hyvin ilmeikäs ja usein  naulan kantaan suomalaisten tuntojas kuvaileva sanataituri. Totta toki on että hän usein nostaa esiin epäkohdan mutta ei esitä välttämättä keinoa ongelman ratkaisemiseksi. Myönnän kuitenkin että ihailen Timo Soinia. Vaikka puolue tunnetaan ulkomaalaisvastaisista kannanotoistaan, Soini itse ei ole alentunut alatyylisiin ilmauksiin puhuessaan suomalaisen yhteiskunnan rahallista tukea hyödyntävistä ulkomaalaisista. Perussuomalaisten eduskuntaryhmään kuuluu tällä hetkellä viisi kansanedustajaa. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan lisää on tulossa jopa moninkertainen määrä. Seuraavalla eduskuntakaudella jopa 20 tai ylikin. Perussuomalaiset ovat saamassa ääniä kaikista valtapuolueista kokoomusta myöten.

Äänestäminen ei nykypäivän yhteiskunnassa ole enää kovin aatteellista puuhaa. Nuorempi polvi ei enää tiedä puolueiden syntyhistoriasta. Nuoremmat äänestäjät liikkuvat varsin sumeilematta äänestäessään laidasta laitaan. Varsinkin nyt kun Keskusta tarpoo suossa vaalirahasotkuineen, uusia kyseenalaisuuksia koskien poliitikkojen touhuja tulee koko ajan lisää, sosiaalidemokraatit etsivät  kadottamaansa suuntaa, vihreät ovat ydinvoimakonsensuksineen suossa, Kokoomus on ylivarovainen ettei tulsi heillekin luntatupaan. Äänestäjät saattavat tehdä varsin yllättäviä ratkaisuja.

Ruotsin Sverigedemokraterna ja sen saama suosio on pelottava ilmiö. Kansankoti kärvistelee vaalituloksensa kanssa ja laskevat ja laskevat ääniä uudelleen. Perussuomalaiset eivät olet linjauksiltaan onneksi kansallisuuskiihkoilijoita. Muistuu mieleeni elävästi taannoin näkemäni dokumentti kansallisosialismin lisääntyvästä jalansijasta Euroopassa. Tämä ranskalaisten dokumentti käsitteli äärinationalismia ja sen nousua eri maissa: Unkarissa, Italiassa, Ranskassa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Dokumentti todisti piilokameran avulla miten esim Italiassa on ison kaupungin pormestarina natsimielinen henkilö. Samoin Ruotsista otettiin esimerkkejä siitä miten natsimieliset ovat hyvin lähellä valtaapitäviä piirejä. Varoiteltiin siitä että ulospäin esiinnytään salonkikelpoiseen kaapuun pukeutuneena mutta omissa sessiossa olla hyvinkin natsimielisiä. Toivottavasti me Suomessa olemme valppaina näiden asioiden kanssa. Osaamme mekin olla syrjiviä. Ja kieltämättä pelottaa kuunnella uskonnon ja politiikan yhdentyessä julistavan hyvinkin julmia tuomioita ksikuíen ihmisten erilaisuutta. Raamatulla ei pitäisi lyödä päähän ketään maallisissa asioissa.

No, mikä minä olen näistä asioista motkottamaan. Minä joka olen itsekin kuntatasolla politiikkaan sotkeutunut. Ajamassa Senioripuolueessa ikääntyvien asioita, reilua, huomioivaa kohtelua hoitolaitoksissa, palveluiden saatavuutta senioreille, joilla totta totisesti ei ole varaa käyttää yksityislääkäreitä ja muita henkilökohtaisia palveluita. Minua väitetään usein idealistiksi ja se mielletään helposti huonon poliitikon ominaisuudeksi. Mutta eivätkö juuri poliitikot ole idealisteja halutessaan tehdä yhteiskunnasta oman aatteellisen suuntauksensa mukaisesti? 

Seuraan oman puolueeni rämpimistä median varjoisilla kujilla. Laimea on aktiivisuus kun tekijöitä etsitään vaikka kuinka oltaisiin asialle myönteisiä.. Rahalla saa ja hevosella pääsee, sanoo sananlaskukin. Politiikassa ei pääse esiin jos ei ole varaa mainostaa, kutsua torikahveille ja kiertää puhumassa siellä missä kohderyhmä on. Senioreille ei ole varaa vaalirahasotkuissa kahlaavien poliitikkojen tapaan tuhansien eurojen hintaisiin päivälehtien mainoksiin, ei omaan toimistoon. 

Niin, seniori ei ole sensaatio. Mutta vaikka en parlamenttiin pääsisikään voin kuitenkin toteuttaa omassa elämässäni ja kohtaamieni ihmisten kohdalla omaa yksinkertaistai teesiä, joka on ihmisenä ihmiselle oleminsta ja ihmisen hädän ja ilon tunnistamista. Mutta ei se ole budjettiriihikamaa. Ja näillä opeilla saa helposti höhlän leiman otsaansa. 

Nyt mennään vaaleihin "ulkomaalaiset pois maasta jos ei työ maita"- teemalla. Perussuomalaiset tuntuivat tällä sanomallaan saavan liikaa sympatioita kansan keskuudessa. Siispä kaikki puolueet säntäsivät heti perään toistelemaan samaa eri sanoin.Demarit totesivat että maassa maan tavalla muuten ulos tai jotain sen kaltaista. Menipä kokoomuskin samaan veneeseen. Ja kaksi uutta puoluetta kokee samaa apajaa.  Tämä on asia joka on trendi ja siitä puhutaan halki EU-maiden. On laadittu ja oikein allekirjoitettu sopimukset vapaasta liikkuvuudesta ja sitten huomataankin että "väärät" ihmiset lähtevät liikkeelle! Ei me niitä ja niitä haluta tänne!

Ei ulkomaalaisteema saa olla eduskuntaan pääsyn pääsylippu! Minusta meillä, tässä maailman parhaassa maassa on ihan suomalaisen yhteiskunnan omia ilman ulkomaalaisia syntyneitä epäkohtia korjattaviksi vaikka kuinka paljon. Olemme ihan itse mokanneet monessa asiassa. Ei meillä supisuomalaisilla kaikki ole reilassa. Mutta se että ajamme asioita suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseksi, sen turvallisuudeksi, ei anna oikeutta olla julma ja epäinhimillinen muualta tulleita kohtaan.Minusta taannoinen mummojupakka ei ollut kunniaksi meille suomalaisille.

Vain muutaman vuoden kuluttua me tarvitsemme kipeästi  muualta tulleita tekemään ne työt joihin meiltä ei löydy supisuomalaisia työntekijöitä.

Minun kaino toivomukseni on että kaikki ihmiset ja ikäpolvet saisivat hyvän elämän tässä maassa. Ikääntyneetkin!  Eläkeverotuksen epäoikeudenmukaisuus on luvattu korjata mutta eipäs korjattukaan ja lisäksi ovat kiinteistöverot, jätemaksut, sähkö ja vesi ja ruoka ym kaikki kallistuneet. Miten ikääntyvä pystyy siinä talossaan enää asumaan, kun eläke on huvennut olemattomiin?

Luulenpa että moni päättäjistä ei halua edes ajatella sitä miten n 500 euron toimeentulotuen varassa elävä tai n 700 euron eläkkeellä elävä kuukaudestaan selviää. Ei selviä. Loppukuun viimeinen viikko menee kaurapuuroa tai tuttavarpuvan tavoin perunaa ja voita syöden, kun rahat on loppu. Finí, kuten hienosti sanotaan.

Lapsenlapseni osaa kävellä!

Lauantai 25.9.2010 klo 0:15 - UL

Olin lomalla kaksi viikkoa. Ja sinä aikana Mea oppi kävelemään! Hänen ylpeä isänsä oli jo kertonut puhelimessa että "tänään Mea on kävellyt huoneen poikki". Nyt minä sen sitten omin silmin näin. Siinä me, Mean äiti ja minä, ihastelimme - ja taisinpa aplodeeratakin.

Pieni urhea kävelemään oppinut topakka tytöntyllerö steppaili jalkojan nostellen kuin vanha tekijä. Ka ihmetteli mummon ihastelun määrää, koska kyse oli itsestäänselvyydestä. Tai no, jos ei pieniä pyllähdyksiä  silloin tällöin lasketa mukaan. Steppailija joka kerta kapusi uudelleen jaloilleen ja kävely jatkui. Hellyttävä näky!

Pari sanaa Mean kävelytyylistä. Siinä ihastelun päivänpaisteesta nauttien Mea tepasteli ensin polvia nostelle, sitten hän laski kädet alas sivuilleen ja antoi jalkojen tehdä töitä kunnes kopastui. Jalkeille kavuttuaan hän jatkoi hetken paikoillaan kädet alhaalla ja minua nauratti. Mea oli kuin Riverdancin ammattilainen. Meastakin on hauskaa katsella maailmaa seisten ja kävellen.

Elämän alku on pieniä ja isoja ihmeitä täynnä. Koko tyttö on pieni ja koko ajan suureneva ihme. Mutta nyt alkoi siis pystysuoran asennon aika. Uudenlainen pääsy eri paikkoihin. On hyvä että Mea aloitti kävelijänuransa vasta nyt reilun 13 kuukauden ikäisenä. Hänen pieni päänsä jo osaa varoittaa ihan päättömimmästä kohelluksesta ja sen vaaroista.

Mea vielä panttaa puhetta - tai suomen kielellä asioiden ilmaisua, omalla kielellä kyllä puhetta piisaa - kun on niin paljon kaikkea muuta. Hän lauleskelee, hyräilee, jammailee, pudistaa päätään tarmakkaan ei:n merkiksi ja sanoo töttö (= tutti) ja joo. Olenpa ollut kuulevinani joitakin muitakin sanojen aihioita.

On hauskaa seurata oman tahdon vahvistumista. Ensi hetkestä Measta näki että tahtoihminen on tullut maailmaan, ja nyt jo jalat tukevasti maan pinnalla, oman paikkansa tietävä, silmä kovana eri tilanteita arvioiva. On jännä jatkaa tutustumista tähän pieneen ihmeeseen - ja päästä kohta puheväleihin hänen kanssaan. Jahka kävelyltään ennättää. Luulen että se hetki ei ole kovin kaukana. Sitten alamme käydä syväluotaavia keskusteluja päivänpolttavista asioista, kuten onko mummon lihapullat parempia kuin oman äidin, ja laitetaanko sukkahousut jalkaan ja tietysti siitä kuka on päiväkodissa Mean paras kaveri.

Ja sitten kun aketaan jutella, lupaan kertoa sinulle iltasadun, itse asiassa kaksi iltasatua. Olen ne ihan omasta päästä keksinyt, aikoinaan isillesi kertonut. Sen verran voin paljastaa että toinen iltasatu kertoo piparkakkupojan ihmeellisen tarinan. Ja toinen kertoo pikku-Petestä ja isosta Petestä. Enempää en vielä paljasta.

Katainen puhuu kansalle kuin isä lapselle

Keskiviikko 1.9.2010 klo 11:45 - UL

Luin valtiovarainministeri Kataisen Savon Sanomille antamaa haastattelua. Häneltä kysyttiin jälleen kerran hänen lausuntoaan siitä että Venäjä ei ole suurvalta  - jälkeenpäin on nimeneomaan korostettu - taloudellisessa mielessä. Tosin vertailu Alankomaihin onnahti ja se korjattiin.

Katainen totesi haastattelussa että hän häpeää Suomen kansaa. Siis Suomen kansan reaktiota hänen sanomaansa. Miksi?

Niin, miksi kansa ei saisi olla huolissaan siitä miten maa joka jo kokonsa puolesta taatusti on suurvalta ja jonka kanssa meillä, Suomella, sattuu olemaan tuhansien kilometrien pituinen yhteinen raja? Ja jos vielä jatkan kysymystäni, miksi kansa ei saisi olla huolissaan, kun Kataisen ikäluokasta sukupolvi taaksepäin Suomen kansa on ollut todella huolissaan samaisen naapurinsa suhteen menettäen jopa osan maastaan koska se huoli silloin oli oikeutettua ja konkretisoitui tavalla joka on vaikuttanut myös ministeri Kataisen tapaan lausua asioita kyseisestä maasta, puhumattakaan siitä osasta kansaa joka vielä elää ja johon vaikutus on ollut todella raju. Miksi sitä kansaa pitää hävetä?

Olen aina halunnut elää naapureideni kanssa säällisesti. Vaikka heidän joukossaan olisi minkälaisia isottelijoita tahansa, en sujauta heidän postilaatikoihinsa tai muiden naapureiden postilaatikoihin kirjettä, jossa julistan että naapuri X on muuteen ihan mitätön kaveri, kunhan leuhkii vain ja isottelee! Normalisoidaan vaan kaikki välimme häneen!

Edellämainitun kaltaiselta ministeri Kataisen puhe kuulostaa. Suhteestamme Venäjään puhutaan usein että meidän pitää normalisoida välimme ja kanssakäymisemme. Totta. Meidän pitää toimia itse normaalisti eikä tökkiä että ette te mikään suurvalta ole, tyhjätaskuja koko maa täynnä. Eiköhän tässä ole jo hyvät tavat kyseessä. Ministeri Katainen on nuori, uuden polven kattiääripoliitikko ja monessa asiassa todella hyvä ja vakuuttava. Mutta aina silloin kun hän ikäistään paljon kypsemmän syvän äänen tuella puhuu alentuvan opettavaisesti, hymyillen kansalle, joka on ollut tuhma, minussa nousee kapinallinen uhmaikäinen  murkku, joka huutaa: "Mitä mä nyt taas oon tehny? Enks mä muka ees saa sanoo sulle ku sä hölmöilet? Älä kuule mua tuu syyttään, kato sä, faija vaan ite välillä peiliin!"

Kun pojanpojasta ratsumies tuli

Sunnuntai 22.8.2010 klo 1:19 - Ul

Hämeen rykmentin, 350 alokkaan sotilasvalan vannominen oli Heinolassa perjantaina. Perheemme alokas, nykyinen ratsumies, tuleva sotilaspoliisi, hukkui ohimarssissa maastopukuisten barettipäisten nuorten miesten joukkoon niin tyystin että en häntä marssirivistöstä erottanut. Mutta velipä huomasi oitis, tönäisi minua ja sanoi: Huomasitko tossa meni Santeri. En huomannut mutta ajattelin että valan antamisen jälkeen joukkojen marssiessa takaisin olen silmä entistä tarkempana ja huomaan hänet. 

Valatilaisuus oli selkeän hieno kokonaisuus. Ennen urheilukentälle menoa ehdimme Roopen,16-vuotiaan pikkuveljen kanssa seurata jo yhden pienimuotoisemman valanantotilaisuuden. Heinolan jäähallin edustan kentällä oli 8 alokasta jotka lupasivat puolustaa maatamme viimeiseen asti tehtävänsä loppuun suorittaen ja toimivansa oikeudenmukaisesti esimiestehtävissä. Kyse oli valatilaisuudesta johon osallistuivat varusmiehet jotka eivät kuulu kirkkoon. Valanantotilaisuuden juhlallisuuksista suuri osa on uskonnollisia rukouksineen ja siinä laulettiin virrestä 557 ensimmäinen säkeistökin. Itse valan teksti on minusta hieno ja se kertoo paljon suomalaisen yhteiskunnan perusarvoista ja asioista jotka ovat meille suomalaisille tärkeitä: puolueeton toiminta, velvollisuudentunto, oikeudenmukaisuus.

Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja vilvoittava tuuli piti huolta siitä että pitkä seisominen onnistui melkein kaikilta asevelvollisilta.Taisi siellä jotakuta pyörryttää koska ensiapumiehet laukkuineen näkyivät toisella puolella kenttää kiiruhtavan rivistöjen luokse.

Oli mielenkiintoinen kokemus nähdä ohimarssissa niin valanantoon mennessä kuin sieltä takaisin tullessa kaikkien nuorten miesten ja viiden nuoren naisen kasvoilla sama ilme, katse tiukasti eteenpäin tyhjyyteen suunnattuna, tiukka vakava hymytön ilme kasvoilla. Samanlaiset maastopuvut, samanlainen baretti kaikilla. Outoa miten persoonallisuuden saa katoamaan ulospäin tällaisessa massassa. Oikeastaan vain pituus ja muutaman kohdalla sukupuoli erotteli marssijoita toisistaan. Persoonallisuus oli poissa.

Tapasimme salskean nuoren miehen myöhemmin kun aseet oli palautettu laatikoihin ja oma ilme oli otettu kasvoille. Oli kiva katsella veljesten kohtaamist. Siinä he seisoivat yhtä pitkinä, isoveli ja pikkuveli ja innokkaasti keskustelivat miltä tuntui marssia valanantopaikalle, ja keskustelua riitti armeijan ajoneuvoista, sotilasarvoista ja paljosta sellaisesta, mistä minä naisena jäin suosiolla ulkopuolelle. Veljesten keskinäinen suhde tuottaa suunnatonta iloa. Muistelen miten he vielä pari vuotta sitten aina nahistelivat, tönivät, painivat, ärsyttivät toisiaan siihen pisteeseen että lähipiiristä joku karjaisi että "lopettakaa ja heti" eivätkä he tietenkään lopettaneet. Silloin yhteielo oli fyysisen kontaktinottoa nyt se on juttelua.

Kuvailin ratsumiehelle miten mielikuvitukseni lähti lentoon sotilassoittokunnan soittaessa ja sotilaiden seisoessa musiikin ajan asennossa ryhdikkäästi katse eteenpäin suunnattuna. Kerroin kuvitelleeni miltä näyttäisi jos joku varusmies alkaisikin yhtäkkiä pyörähdellä ja edes hytkyä musiikin tahdissa ja pikkuhiljaa koko rivistön yhtyessä siihen. Lopuksi joku kapteeni tai vastaava kurkku suorana huutaisi täysin palkein: Sotamiehet, asento! Siihen ratsumies S vastasi: Jaha, ja mummo se matkaa takaisin Lahteen auton takakontissa! Kahvi ja munkki auringonpaisteessa ennen  Lahteen paluuta maistui hyvältä. Oli leppoisa mukava tunnelma. Hernekeittoakin olisi tarjottu, mutta sen sekä ratsumies että veljensä jättivät väliin. 

Näin ja koin pojanpoikani taas erilaisessa tilanteessa. Ei ole kauaa siitä kun juhlimme hänen ylioppilaaksipääsyään. Hän on jo niin aikuinen. Leppoisa hyväntuulinen upea nuori mies. Niin on veljensäkin joka on samassa tilanteessa ejkö kolmen vuoden päästä.

Es freut mich sehr! - Hauska tavata!

Keskiviikko 18.8.2010 klo 11:36 - UL

Olen aina ollut sitä mieltä että jokainen päivä, hankalakin, pitää huolen itsestään. Niin kävi eilenkin. Istuin keittiössä aamukahvilla lehteä lukien . Pipsa-beagle oli saanut aamuruokansa ja lyhyt aamulenkki oli tehty. Aah, miten autuas aamuinen hetki!

Puhelin soi! Puhelimessa oli Leevi, 48 vuoden takainen kaveri Saksan Wiesbadenin ajoilta. Olin siellä luokkatoverini Riitan kanssa kesätöissä. Kallelle, isolle muovikelmutehtaalle, oli toimistoon haettu pikakirjoittajia mutta Riitta ja minä, kaksi vuotta saksaa lukeneet kolmannelle lukioluokalle päässeet, kirjoitimme työhakemuksiimme, että emme me mitään pikakirjoitusta osaa mutta haluaisimme oppia puhumaan saksaa, jota olimme koulussa lukeneet. Jawohl! Tervetuloa. 

Wiesbadenissa oli vuoden töissä Leevi Suomen Puumalasta ja Leevillä oli kaveri Adolf, saksalainen kemian insinööriksi opiskeleva nuori mies, innokas Suomen ystävä. No, Riitta, minä, Leevi ja Adolf vietimme viikonloppuja joskus kimpassa. Meillä oli teltat ja makuupussit ja vuokrattu yskähtelevä, mäkiin töpähtelevä kansanauto, Kupla-Folkkari. Riitan kanssa työnsimme autoa kun herrat yrittivät saada nikottelevaa, aasimaisesti toimivaa kulkuneuvoa käyntiin. Neckar-joen laaksoon kauniille aivan veden partaalla olevalle niitylle pystytimme telttamme, herrat omansa ja me omamme manaten sitä että he olivat niin häveliäitä että panivat oman telttansa suuaukonkin poispäin meidän teltastamme. Me Riitan kanssa näet pelkäsimme yön pimeydessä ja kuulimme askeleita ja ties mitä vaarallisia ääniä!

Eilen maanantaina siis soi puhelin ja Leevi kysyi että lähtisinkö torikahville, sillä Adolf oli Suomessa! Olipas hauska kahvihetki possumunkkoen kera. Sujuvan huonoa, fliessend schlecht, saksaa takellellen me Leevin kanssa jutustelimme Adolfin keroillessa kuulumisiaan. Adolf, nyt siis 47 vuotta vanhempana, on hänkin jo seniori, niinkuin uskomattoman muuttumattomana nauravaisena säilynyt Leevikin, on tehnyt elämäntyönsä rakennusalalla rakennusmateriaalieksperttinä ja luennoinut. Ja hänellä on ollut jo vuosia lampaita! Nytkin 30 lammasta. Ja mehiläisiä! Ja valtava puutarha. Adolfilla ja hänen puolisollaan on kaksi aikuista lasta ja lapsenlapsi. Leevi on tehnyt elämäntyönsä ison yrityksen johtajana ja hänellä ja hänen vaimollaan Anjalla on yksi poika. En muistanut kysyä onko lapsenlapsia. 

Kaikesta huomaa että Adolf ja Leevi ovat hyviä kavereita, he ovat laskeneet pitkin Tenojokea, kalastelleet, kolunneet Lappia ja Itä-Suomea yhdessä. Nytkin he ovat lähdössä kohti Lappia Utsjoelle asti. Adolf on nuorena ollut kultaa kaivamassa Lemmenjoella ja tuntee aikoinaan legendaariset kullankaivajat. Hän kertoi miten oli kullankaivajakonkarin kanssa räjäyttänyt kalliota ja he olivat löytäneetkin kultahippusia.

Adolf on aina ollut rauhallinen myhäilevä persoona. Niin hän on tänäänkin. Tukka on harmaantunut niin kuin kuuluukin mutta sama Adolf katselee silmänrei´istä torin tapahtumia kuin silloin aikoinaan. Leevi on sama nauravainen mutkaton kaveri kuin damals, 47 vuotta sitten. Totesimmekin että se mikä ennen juostiin nyt mennään kävellen mutta muuten elämä on mielenkiintoista harrastuksineen.

Aika kiva juttu. Eilien oli kiva päivä! Vieläkin hymyilyttää!

Nyt sataa!

Lauantai 14.8.2010 klo 12:40 - UL

Sää on pistämätön puheenaihe. Sen avulla selviää monesta tutustumistilanteesta ilman että tarvitsee hirveästi pohtia mitä sanoa kun ei tunne kanssaihmisiään. Tänä kesänä -  oikeastaan jo viime talvena - päivän säätila, mennyt ja tuleva sää otti itse paikkansa ihmisten välisessä keskustelussa. Ja se kiinnosti.

Nyt kun kirjoitan tätä, alkoi sataa, tosin melko ripottelemalla vielä, mutta Hollolan puolelta jo kuuluu koko aamupäivän ajan paikallisradiossa melkein minuutti minuutilta selostetun säätutkan reaaliaikainen tilanne. Tiesin että Espoossa on jo ongelmia eivätkä lähijunat kulje ja tiesin mikkoin Mäntsälässä alkoi sataa ja jyristä. Kello 11 olisi pitänyt Lahdessakin jo sataa täyttä päätä, mutta päivän puheenaihe piti itse huolta että keskustelunaiheet eivät loppuisi.

Me Suomessa seuraamme tietenkin itsekkäästi omista lähtökohdistramme paikallissäätä. Mutta samanaikaisesti meillä myrskyjen kaataessa metsää Pakistanissa on ennenkokematon vedenpaljous, tulvat ovat vienet mukanaan köyhien ihmisten kaiken omaisuuden ja joppa lähimmäiset. Kolera on leviämäss. Katastrofin laajuus on aivan käsittämätön. Avustustyöntekijät pelkäävät että heidän apunsa riittämättömyys tuskastuttaa hädänalaiset ihmiset. Pakistanissa ei varmaan köyhä ihminen tiedä muun kuin senhetkisen sään ja yaistelee oman olemisensa puolesta, selvitäkseen hengissä tämän päivän. Meillä täällä talot ovat paikoillaan, viemärijärjestelmät toimivat, juomavesi ja jätevesi pysyvät erillään - mutta tämänvuotiset yllättävät hyvin paikalliset myrskyt, rajuilmat, ovat säikähdyttäneet meidätkin.

Sää on varmasti puheenaihe Venäjälläkin jossa loputon, tilastoidut tiedot ylittävä, helle ja sen seurauksena laajat metsäpalot horjuttavat jo maan taloudellista kehitystä. Viljaa ei saa viedä maasta, satonäkymät kun ovat nekin synkät. Maapallolla toisaalla, tällä kertaa täällä Euroopan ja Venäjän suunnalla on kuivaa ja kuumaa, toisaalla on tulvia, joita tosin koettiin  Puolassa ja Saksassakin, taisivatpa Italiassakin houtua tulvan kouriin.

Säästä keskusteltaessa pakopstakin keskustelijat joutuvat pohtimaan tiedemiesten vuosine varrella antamia varoitussignaaleja. Eilen muuan amaerikkalainen professori totesi että tämänhetkiset helteet ja tulvat ovat ihmisen aiheuttamia. Eli kasvihuoneilmiökö se tässä nyt jyllää?

Nyt ulkona sataa jo tasaisemmin. Ukkosen jylinä on etääntymässä, vielä ei myrskynpuuskat ole riepotelleet terassini kukkia. Maa totisesti kaipaa vettä . mutta kohtuudella.

Ensi maanantaina kuulemma viilenee.

1-vuotisjuhlissa

Maanantai 2.8.2010 klo 1:33 - UL

Heinäkuun viimeinen päivä oli merkkipäivä. En olisi pannut pahakseni vaikka olisi liputettukin. Merkkipäivä oli helppo huomata jo juhlapaikkaa lähestyttäessä. Juhlapaikan ovessa näet luki että "Täällä vietetään tänään 1-vuotissyntymäpäiviä. Tervetuloa!" Mea, nuorin lapsenlapseni täytti tasan 1 vuotta!

Koputin oven koputtimella merkiksi että täältä on tulossa Mean mummo juhlimaan Mean ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa yhden vuoden kehittymsen ja oppimisen tulosta. Ovea tuli turvallisesti isän sylissä avaamaan pieni rusettipäinen tyttö (Huom! Rusetti oli  kiinnitetty pantaan koska syntymäpäiväsankari ei ole vielä muun kiihkeän kehittymisen myötä ehtinyt paneutua hiusten kasvattamiseen!) somassa toisen mummon (sen käden- ja ompelutaidon omaavan) ompelemassa Marimekossa ja vaaleanpunaisissa legginseissä. Tupa oli jo täynnä vieraita, oli tätejä ja oli fafa ja oli fafan Marjut ja kohta tuli Moritz ja Nicole ja Nicolen äiti melkein suoraan Sveitsistä. 

Mea sopeutui keskipisteen rooliin uskomattomalla pitkäjänteisyydellä. Hän otti ilon irti tapahtumasta. Tarmokkaasti hän konttasi paikasta toiseen nousten välillä seisomaan ja lepuuttamaan polviaan. Minä olin onneksi  saanut lahjavihjeen etukäteen. Mea ei ollut edellisenä päivänä Sokoksen lastenosastolla millään halunnut irrottautua kiihkesti halaamastaan ihanan "lutuisesta" pehmokoirasta. No, mummoa kävi ostamassa koiran.

Muita lahjoja oli niin paljon että pienen energiapakkauksen käsityskyky eikä aika edes kaikkeen heti riittänyt. Oli kirjoja ja oli kävelyopettelukärryä ja soittimia.

Mea on toisin kuin mummonsa todella musikaalinen, varsinainen rytmimimmi. Jo viime syksystä lähtien kahta musiikkileikkikoulua käynyt. Hilarius Hiiri saa hänet aivan hurmioon, jammailemaan ja esittämään hartaita koreografioita niin että mummon kameran linssi ei tahdo pysyä mukana, kun mummo haluaisi zoomailla jokaisen hetken. Oikeasti Mea on todella innostunut musiikista ja on ilmeisen lahjaks sillä alueella. Pieni keho alkaa hytkyä tahdissa vasemman tai oikean käden pienen etusormen sojottaessa pystyssä ja käden vatkatessa tahtia aivan kuin Saturday Night Feverissä aikanaan. Kerran hän luonani ollessaan svengasi Bachin tahdissa mutta Bach onkin säveltänyt rytmikästä musaa. Ai niin, ja paremman puutteessa Henry Theelin tunnelmapala kelpasi myös, hytkyminen alkoi ja oli mentävä aivan radion viereen keinahtelemaan.

Mea on 1 vuoden aikana oppinut konttaamaan, seisomaan, hyräilemään, puremaan mummoa käsivarresta, nyt jo kahdeksan hampaan voimalla, sanomaan ei, nyökyttämään myöntymisen merkiksi ja pudistamaan päätään kiellon merkiksi ja osoittamaan kaikin tavoin temperamenttiaan ja topakkuuttaan. Jos ei muu auta, niin sitten ääntä mukaan. Nykyään Mea on todennut että aina ei tarvitse edes itkemällä tahtoa alleviivata, sitä voi tehdä niin monella tavalla. Puhuminen antaa viellä odottaa itseään. Nyt sanavarasto näyttäisi muodostuvan sanoista "ei" (aika hyvä sana!) ja "kakka". Mummo väittää että Mea osaa myös tehdä terävän kysmyksen: "Mikä?" ja todistettavasti hän on myös käyttänyt sanaa "kukka". Sanat isä ja äiti ovat selvästi hallussa mutta niitä vielä pantataan.

Huomenna saan taas puolen päivän aikaan mummoilla hetken. Arki on  alkanut. On ensimmäinen päivähoitoharjoittelu aamupäivällä ja sitten perään mummon hoitokeikka. Meillä on paljon yhteistä ihmeteltävää. Ensimmäiseksi on mummon otettava ranteestaan kello, jossa on värikäs hihna ja on maistettava onko sen maku muuttunut. Sitten kello paiskataan lattialle ja alkaa muut puuhat. Voi, miten hoitotuokio edes riittää läpikäymään kaikki ne ihanat syntymäpäivälahjat, jotka näin olohuoneen lattialla! Ja on ehdittävä vähän svengaillakin - tietysti Hilarius Hiiren tahtiin!

Ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä!

Sunnuntai 18.7.2010 klo 14:15 - UL

18.7. 2010  Etelä-Suomen Sanomat ja Helsinginsanomat

Kiinnostuksesta poimin tyttöjen ja poikien nimet jotka esiintyivät kasteilmoituksissa ja syntymäpäiväonnitteluissa em. lehdissä mainittuna päivänä. Nimistä huomaa että lapselle on haluttu antaa persoonallinen omaleimainen nimi. Ilahduttavaa on että ns Hollywood-nimiä ei juurikaan ole lapselle ahluttu antaa, ehkä moni nimistä periytyy isovanhemmilta. Alla olevan listan kaunein tytön nimi on mielestäni Nella. Ja poikien nimistä Sulo-Viljami, jos Roopen ja Santerin nimiä ei lasketa.

Tytöt:

Alisa

Emma

Iisa

Joanna

Kaisla

Maisa

Nella

Nelleonora

Nicola

Olga

Sani

Selma

Senja

Siina

Siiri

Sinna

Sofia

Pojat:

Aamos

Aapo

Anton

Erkko

Hermanni

Hugo-Oskari

Kaapo

Kasper

Lenni

Matias

Miska

Petter

Roope

Saarni

Santeri

Sampo

Sulo-Viljami

Minun lastenlasteni nimet ovat Santeri, Roope ja Mea. Kauniita nimiä kaikki kolme!

Roskien poiminta venyttää kiristäviä reisilihaksia

Lauantai 17.7.2010 klo 13:17 - UL

Asun viihtyisässä rivitaloyhtiössä. Talomme ovat kahden viime vuoden aikana kokeneet julkisivuremontin ja putkiremontin. Asuinkustannukset kohosivat reippaasti mutta asumisen ilme ja laatu paranivat myös. Talot ovat hyvin rauhallisella alueella ympärillä vehreyttä ja ulkoilumahdollisuuksia vaikka muille jakaa. Järvi siintelee parin sadan metrin päässä.

Joka päivä käyn useampaan kertaan lenkillä beagle-Pipsan. Joudun siis kuntoilemaan halusinpa tai en. Ja kyllä minä haluan. Minulla on aina hihnan kahvassa koiranjätöspussi valmiina  jätöksien korjaamiseksi.

Me olemme Pipsan kanssa nyt kuukauden tehneet havaintoja ihmisten suhtautumisesta roskiin. Ja kun tutkimuksemme uhkasi laajentua liian kattavaksi, supistimme sen vain taloyhtiömme alueelle ja kadun puolelle. Havainnointiaikana, reilu kuukausi, on päätyyn kertynyt yksi litran jäätelön muovipakkaus. Sen kansi seikkaili itsekseen siirtyneen pensasaidan taakse taloyhtiömme pihapiiriin. Kokoelmaan liittyin pari muovipussia, joista toinen sinnikkäästi pysytteli pensasaidan juurella oksaan takertuneena. Sittemmin roskaseurueeseen liittyi Daim-patukoiden kuoret, jäätelötötterön kansi ja suojapaperi, muutama karkkipaperi ja käärepaperi ja tyhjä tupakkarasia. Pipsan kanssa odottelimme että JOKU MUU kuin me tarttuisi asioihin ja keräisi jätteet. Mutta ei tarttunut. Toissapäivänä ja eilen sekä tänä aamuna ryhdyimme toimeen. Poimimme Pipsan kanssa kaikki roskat, veimme taloyhtiömme roska-astiaan. Nyt talojemme pääty on siisti. Nyt me Pipsan kanssa alamme uuden havainnointirupeaman ja teemme seurantatutkimuksen, havainnoimme, milloin bongaamme ensimmäiset uudet roskat.

Luulen että moni taloyhtiömme asukas aivan samalla tavalla kuin minä ajattelee että  kyllä se kuuluisa Joku Muu kyllästyy roskiin ja poimii ne pois. Ihminen nimeltä Joku Muu ei asu ainakaan meidän taloyhtiössämme. Viihtyisyys säilyy, kun ihminen nimeltä MINÄ ITSE tarttuu asioihin ja siistii asuinympäristöään, vaikka ei itse olisikaan sotkenut kadunvartta tai piha-aluetta.

Nykyään on turha ajatella edes sitä että julkiset ja yhteiset oleskelutilat siivottaisiin kaupungin taholta samalla tavalla kuin lihavina vuosina. Olemme jo huomanneet miten kadun varrella ruohokentät rehottavat ja kasvavat ja kasvavat. Sitten joskus jossain vaiheessa ne ajetaan koneella siisteiksi, sitten kun ne alkavat olla esteettinen haitta. Koneen tuhdolla istuva vain harvoin jalkautuu nostaakseen roskat maasta. Ei varmaan kuulu toimenkuvaan. Tekninen virasto on säästökuurilla sekin.

Nämä säästökuurit voitaisiin kääntää voitoksi edes niin että kaupunkilaiset, minut ja taloyhtiöni asukkaat, aivopestäisiin, saataisiin infottua niin että viihtyisyys ja siisteys ei ole Jonkun Muun asia. Lapset laittaisivat äitinsä riemuksi karkkipaperit housuntaskuihin kotiin kuljetettavaksi. Ja että roskan voi siinä autolle mennessä ja roskakatoksen samalla ohittaessa poimia ja poiketa sinne katokseen, viedä pois yleisilmettä ja viihtyisyyttä häiritsemästä.

Sitä paitsi kumartaminen ja polvien notkistaminen on hyvä liike. Venyttää sopivasti kiristäviä reisilihaksia ja – opettaa nöyryyttä!

Stadsdirektören talar svenska!

Tiistai 29.6.2010 klo 19:12 - UL

Juuri nyt on harva se päivä Etelä-Suomen Sanomien mielipidesivulla ollut kipakoita kirjoituksia ruotsin kieltä vastaan. Ruotsin kieli on vähän kuin koirankakka, tasaisesti toistuva suomalaisen kiukunkohde. Hassua!

Minua pakkaa hymyilyttämään, kun samanaikaisesti luen, tänään viimeksi, lehdestä ihastelua uuden pääministerimme Mari Kiviniemen ruotsin kielen hallitsemista kohtaan. Hänhän piipahti Ruotsissa tapaamassa Ruotsin pääministeriä.

Tuonpa korteni keoon näin blogin muodossa.Olen näet elämäntyöni tehnyt sekä em. kielen opettajana että ruotsin kielen oppikirjojen tekijänä. Vuosine varrella olen käynyt aiheesta keskusteluja. Ollessani ruotsinopettajien puheenjohtajana lyhyen aikaa, 1990-luvun alussa silloinkin käytiin tiukkaa keskustelua aiheesta. Oli lanseerattu uusi oppiainekin nimeltä pakkoruotsi, jolla nimellä ainetta yhä kutsutaan. Helsingin Sanomien toimittaja soitti ja pommitti kysymyksillään yrittäen saada minut vastaamaan että ruotsin kieli vapaaehtoiseksi. Piste. Silloin taklasin aiheen vetoamalla ruotsin kielen suullisen kielitaidon puolesta. Sanoin että asenteet kieltä kohtaan muuttuisivat, jos pystyisimme kouluissa opettamaan tehokkaammin puhuttua kieltä, mutta totesin että ei onnistu käytettävissä olevalla tuntimäärällä eikä niin kauan kuin ylioppilaskoe voimakkaasti kirjallisine painotuksineen on olemassa. On harjoiteltava yo-kokeen mukaista tuottamista. Olisin halunnut sanoa että niin kauan kuin ruotsin kieli on pakollisena yo-tutkinnon osana. 

Olen edelleen sitä mieltä että ruotsin kielessä pitäisi suomalaisen lukiolaisen saada nimenomaan suullinen valmius. Silloin pakollisuuuskaan ei tuntuisi pakolta. Maailma on muuttunut niin paljon että ruotsin kielen asemaakin pitää voida tarkastella uudelleen. Pakollisuusa voisi olla johdatuskurssi. Ja sitten alkaisi vapaaehtoisuus. Pakko on näet ankara isäntä ja toimii hyvääkin asiaa vastaan. Vapaaehtoisena valinnaisena kielenä muiden valinnaisten kielten joukossa hyvät kieltenopettajat voisivat tehdä ihmeitä tunneillaan ja kasvattaa ruotsin kieleen avoimesti suhtautuvan kieltä sujuvasti puhuvan joukon suomalaisia. Ei nyt sentään kokonaan luovuteta pohjoismaista kanssakäymistä suomenruotsalaisille!

Tänään olin Lahden kaupungintalolla Novu-seminaarissa. Novu-viikon viralliseksi kieleksi oli sovittu englannin kieli. Ohjelmavihko oli pelkästään englanniksi. Kyse on pohjoismaalaisten Lahden ystävyyskaupunkien nuorten vuotuisesta tapaamisesta, Seminaari oli suunnattu heidän mukanaan tulleille poliitikoille ja luottamushenkilöille. Tilaisuuden aloitti Lahden kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta, toivottaen vieraat tervetulleiksi ruotsiksi ja sitten kysyen pitääkö hän esityksensä englanniksi vai ruotsiksi. Kuulijat toivoivat yhteen ääneen - på svenska. Ja sitten Jyrki Myllyvirta piti ilman papereita sujuvan esityksen - på svenska! 

Vilken positiv överraskning! Olin iloisesti yllättynyt ja ylpeä kaupunkimme kielitaitoisesta kipparista.

Kun Savon linjan kuljettaja rattiin nukahti

Lauantai 26.6.2010 klo 17:36 - UL

Oli aamu. Finnairin kone Malagasta oli laskeutunut Helsinki-Vantaan kentälle. Kello oli varttia vaille neljä aamulla. Olimme lentäneet yhdessä tuoreen ylioppilaan kanssa Suomeen. Lauantaina oli ollut ikimuistoinen lakkiaisjuhla Aurinkorannikon suomalaisessa koulussa ja sitten yhtä juhlaa koko loppupäivän. Aurinko oli paitanut ja Välimeri oli huikaisevan kaunis.

Kello 4.40 lähti lentokentältä suora pikavuoron Express-bussi Lahteen. Vain minä ja Santeri, edellä mainittu tuore ylioppilas, olimme matkustajina. Me olimme valvoneet koko yön ja valvoimme edelleen jutellen niitä näitä. Santerista oli toisaalta haujeata toisaalta tosi mukavaa palata kotiin. Espanjaan jäivät kivat treenikaverit mutta toisaalta Lahdessa oli hänen hyvä kaverinsa ja lukkopainissa sparraajansa Aleksi, jota hän ei ollut tavannut puoleen vuoteen. Aleksikin oli edellisenä lauantaina painanut päähänsä ylioppilaslakin. Oli paljon juteltavaa.

Mäntsälän Shell oli äskettäon vilahtanut moottoritiellä vasemmalla ohitse. Vajaan puolen tunnin päästä olisimme Lahdessa. Sen jälkeen menisimme yllättämään Santerin isän jolla oli edellisenä päivänä syntymäpäivä. Isä ei tiennyt poikansa saapumisesta Suomeen kuukautta aikaisemmin. Se olisi siis syntymäpäivälahja iskälle.

Minä ajattelin syntymäpäiväkahvittelun jälkeen mennä pitkäkseni ja nukkua muutaman tunnin ennen ryhtymistä päivän puuhiin. Oli ollut mukava matka.

Yhtäkkiä linja-auto oli poikittain moottoitiellä kovaa vauhtia menossa viereisen kaistan yli nurmikolle ja kohti vastaantulevien ajokaistoja,. Santeri huusi samassa: - Hei, hei, minne sä oikein olet ajamassa, sähän ajat ulos tieltä! Kuljettaja havahtui ja sai kuin saikin bussin takaisin tielle ja menosuuntaan ja sitten omalle kaistalleen. - Taisit nukahtaa, sanoin kuljettajalle vajaa kuuskymppiselle miehelle. Kuljettaja oli edelleen puoliksi unentokkurassa. Hän ei suostunut pysäyttämään autoa kävelläkseen ulkoilmassa. Minä jututin hysteerisesti kuljettajaa koko loppumatkan. Kuljettaja oli jo aikaisemmin matkan aikana muutaman kerran ollut vaipumassa uneen. Sen me totesimme Santerin kanssa , kun olimme kumpikin ihmetelleet kummallisisa nykäyksiä Santeri oli peikistä seurannut kuljettajan silmien lurppasemista.

Mieleeni tuli ruotsalaisen Stig Dagermanin  novelli Att döda ett barn. Siinä Sagerman kuvaa hetkeä ennen onnettomuutta iloisesti nauravaa rakastunutta pariskuntaa joka oli urheiluautolla matkalla uimarannalle. Dagerman kuvaa miltä maisema näytti, mitä onnellinen pariskunta jutteli ja mitä tapahtui tien varrella olevassa talossa. Vain kahden minuutin päästä kaikki olisi muuttuva. Nauru ei raikuisi. Patiskunta ei menisi uimaan, äiti joka lähetti pienen poikansa tien toiselle puolelle hakemaan lainaksi sokeria ei koskaan pääsisi itsesyytöksestä. Urheiluauto törmäsi kovalla vauhdilla tietä ylittävään pieneen poikaan. Sillä hetkellä kaikki muuttui.

Lentokenttäbussin, näkyi olevan Savon linjan auto, suistuminen tieltä kuljettajan nukahtamisen takia, olisi muuttanut kaiken. Santerin ja minun iloinen rupattelu olisi loppunut. Isälle järjestetty syntymäpäiväyllätys olisi muuttunut toisenlaiseksi yllätykseksi. Kuljettajan elämä olsi muuttunut. Meidän kaikkien. Niin pienestä kaikki on kiinni.

Innostoneisuudesta - sitten vasta rahasta

Maanantai 21.6.2010 klo 12:48 - UL

Kaikki suunnitelmat kuuluu nykykäytännön mukaisesti aloittaa suhdannekatsauksella. Esiin kuuluu vyöryttää videotykillä powepoint-esitys, jossa erilaisilla käppyröillä kerrotaan tilanteen vaikeudesta, suhdannenäkymistä ja että miten se ensi vuonna vielä vaikenee. Turpiin siis vaan ja onnea!

Powerpointmasennuksen jälkeen aletaan sitten kertoa toimintojen tehostamisesta ja palvelun parantamisesta. On läydettävä innostus uuden suunnitteluun, mutta joka suunnitelmalla on hintalappu! Tämä idea maksaa tämän verran ja tuo idea maksaa tuon verran! Jos tämä idea toteutetaan, tuota ideaa ei ole varaa toteuttaa. Tällainen ajattelu jos mikä hämärtää kokonaisuuden. On trendejä ja erilaisia hankkeita. Tiedetäänkö kuitenkaan mihin pyritään?

Pojanpoikani, tuore ylioppilas tiuskaisi minulle kun musitutin hänelle että raha ei kasva puussa, että on tylsää kun kaikki puhuu aina vaan rahasta. Ja lisäsi että iskän kans on niin rentouttavaa kun me puhutaan kaikesta muusta mut se ei änkee sanaa raha joka paikkaan. Minua hävetti. Että siis minäkin kailotan samalla tavalla kuin mistä kritisoin muita. Olen oppinut ajan hengen.

Aloin kuitenkin miettiä tätä rahalla ohjailua, kun olin Lahdessa Lyseolla pidetyssä Kouluverkkoseminaarissa. Paikalla oli lastensa, lähinnä alakoululaisten vanhempia, jotka olivat huolissaan pienten lähikoulujen lakkauttamisesta. Lahdessa on koulujen remontointia käytetty säästökohteena edellisen laman aikana eikä ole korjattu sitä mikä olisi pitänyt korjata. Ja nyt kun pitää taas säästää, homekoulujen korjausvelka on kuormittamassa itse asiaan paneutumista. Sitä että koulu on oppilasta varten,oppilas on kunkku, hänen oppimisensa, kasvattamisensa ja sosiaalistamisensa niin että hänestä tulee innovatiivinen, luova, innostunut Suomen kansalainen.Tasapainooinen, tyytyväinen ihminen. Totta, Pisa-tutkimusten mukaan peruskoulut kaikesta huolimatta saavat hyvää tulosta perusopetuksen saralla aikaan, mutta oppilaidemme sosiaalistuminen ei onnistu yhtä hyvin kuin tiedollinen puoli.

Väitän että innostaminen, hyvä kokonaissuunnittelu, turvallinen oppimisympäristö, innostunut opettaja - tunnen paljon sellaisia - saavat ihmeitä aikaan. Saavat aikaan myös säästöjä! Kaikki tahot voivat hyvin eivätkä kuormita samalla tavalla muita yhteiskunnan palveluita.

Jos minäkin olisin kunkku, säilyttäisin lähikoulut, tekisin niistä kaupunginosan kohtaamispaikkoja, vähän kuin ennen oli nuorisoseurantaloja tai työväentaloja. Koulut ja kirjastoto ovat helmiä, niiden pitäisi sijaita lähekkäin. Koulujen tehokas käyttö, ei vain urheiluhallin osalta, olisi varmasti myös kustannustehokasta. Tiedän että joku laskentamies valitsee powerpointin seuraavan kuvan jossa on kerrottu tarkkaan mitä iltakäyttö makssa, talonmies, siivous, vastuuhenkilön palkkaus ym. Ja ehdottaa että ovet lukkoon vaan, se on halvempaa.

Muistuu mieleeni kuinka urani aikana kaikessa ystävyydessä taitoin peistä koulun siivojien kanssa pulpettien järjestystä muutaessani. He kertoivat minulle miten vahauskoneen pitää voida kulkea pulpettirivien lomitse ym. Minä näet halusin kuuden pulpetin ryhmiä, koska olin päättänyt että tämän lukukauden aikana oppilaani oppivat keskustelujen kautta edes tavallisimmat sosiaalisten tilanteiden edellyttämät fraasit ja halusin opettaa oppilailleni yhteistoiminnallisuutta. No, parin viikon tiukkojen keskustelujen jälkeen, rehtorikin puuttui jo asioiden kulkuun, sain kuin sainkin oppilaani kuuden hengen ryhmiin. Ja mikä parasta siivoojatkin totesivat pian että laitteita saattoi kuljettaa vähän eri järjestyksessäkin.

Miksi kerron tämän? Siksi että kaikkia ratkaisuja ei voi hinnoitella. Ja kaikkien yhteisössä mukanan olevien ratkaisuista voidaan pitää neuvoa vahtimestarista koulun keittäjään saakka. Yksittäisen yhteisön jäsenen innostuneisuutta omaa työtään kohtaa ei voi hintalaputtaa. Mutta innostuksella on taipumus tarttua ja se voi tuottaa jopa sellaisia tuloksia, jotka joku sitten voi rahanakin mitata.

Suomelle on perustettu oikein brändityöryhmä. Miten Suomea saisi maailmankartalle. Minun väittämäni on että - innostuksella. Olipa kyse vaikka kulmahuomakoneen käyttäjästä, hänestä voi tulla vaikka minkälainen brändimaakari, kun hän on ylpeä ja innostunut hiomistaan kulmista. Ei hän lähde siitä että yksi kulma 50 euroa vaan siitä että teenpä teille sellaisen kulman että haukotte vielä henkeänne. Onnenpotkua voi joskus joutua odottelemaan.

Innostuksesta esimerkkinä olkoon elokuvaohjaaja Klaus Härö. Hän on muovaamassa omalta osaltaa suomalaista brändiä. Olin kustantajani Otavan kesäjuhlilla Helsingissä, jossa Klaus Härö kertoi elokuvan tekemisestä. Hänestä hehkui samanlainen ehdoton valloittava mukaansatempaavuus jonka joka kerta italialaista näyttelijää Roberto Benigniä kuunnellessaan kokee. Se mitä tekee on niin fantastista ja niin upeaa, oma ylpeys omasta tekemisestä! Klaus Härön kertoi luovuudesta sen että hän ainoana lapsena sai usein aikuisten seurassa kuulla kiehtovia tarinoita, joista hurjimpien loppuja hänen ei lapsena sallittu koskaan kuulla. Siinäpä mielikuvitukselle temmellyskenttä  tarinat saivat erilaisia loppuja ja saavat edelleen hänen elokuvissaan. Toinen asia mikä jäi mieleen oli että hänen elokuvainnostuksensa oli nuoruusvuosina hänen oma juttunsa, keskustelukumppaneita ei kavereista saanut kun he olivat kiinnostuneempia Tappahaista kuin Truffaut´sta. Ja isä ei ostanut hänen toivomaansa videota, joten elokuvat piti käydä katsomassa  elokuvateatterissa. Kavereiden luona videot näyttivät äksöniä ja tappamista eikä hän jaksanut niden pohtimista. Niinpä Klaus Härö sanoi että hän ei olisi päässyt  elokuvantekijänä siihen asemaan missä hän nyt on jos ei olisi ollut esteitä. Oli opittava tiimityötä, luottamusta kuvaajiin, leikkaajiin, tuottajiin ja taisteltava oman näkemyksensä puolesta sallien muiden ammattitaidon Jos asiat saa liian helposti, se tekee hallaa omalle motivaatiolle. Klaus Härökin tarvitsee rahaa elokuvaa tehdäkseen, mutta lähtiessään suunnittelemaan uutta elokuvaa hän ei käsikirjoiotusta kirjoittaessaan tiedä saako hän koskaan elokuvaa tehtyä. Parhaassa tapauksessa hän saa siihen rahoituksen pahimmassa tapauksessa hän jouituu odottamaan. Mutta se mikä ajaa häntä eteenpäin, on innostus, hengen palo - ei raha.

Siis pelkkä raha tavoitteena ei voi olla se pää josta narua aletaan vetää. Parhaat oppituntini olen opettajana pitänyt oaljon ennen videotykkiä luokassa, Kaikkein herkullisimpia hetkiä omalla urallani ovat olleet ne jolloin piirtoheittimestä on sammunut lamppu. nauhurista katkennut nauha tai cd:n juuttuessa soittimeen. Silloin on minun ollut pakko astua ammattitaitoineni esiin ja liitu ja taulu ja oma persoona ovat tehneet oppimisesta ikimuistoista tai ainakin melkein.

Jotenkin kaikesta tehdään nykyään niin monimutkaista kun kaikki lähtee ensin kustannuslaskennasta.

PS. Tiedän että ilman rahaa ei kouluja pyöritetä, mutta lähestymiskulma voisi olla päinvastainen. Kyllä virkamiehet osaa ynnätä kunhan opettajien innostuneisuus säilyy. Ja oppilaiden myös.

Iloinen uutinen Espanjasta

Sunnuntai 23.5.2010 klo 14:57 - UL

Perjantaina,22. pvä toukokuuta, puhelin soi kesken kokouksen. Tai ei minun puhelimeni soinut, se vain värisi laukussani. Olin näet kokouksessa ja olin itse puheenjohtajana. Kun näin että puhelu tulee Espanjasta, keskytin kokouksen ja menin huoneen toiseen päähän kuiskuttelemaan puhelua. Ja sitten pomppasi ilmaan ja huusin niin että kokouksen osanottajat putosivat penkiltä: Jihuu, Santeri sai ylppärit läoi! Onneksi olkoon Santeri, hieno saavutus. Kokouksen osanottaja oli valmiina kuin paparazzi. Salam välähti ja niin oli mummon hyppy kohti korkeuksia ikuistettu.

Lapset ovat lapsia. Rakkaita, hyvin rakkaita, mutta vanhemapana heille on annettava tilaa ja on mietittävä ettei astu heidän reviirilleen kun se ei minulle vanhemapan ole sallittua. Aikuiset lapset ja heidän vanhempansa ovat enemmän tasaveroisia kuin isovanhemmat ha heidän lapsenlapsensa. Isovanhemapana kaikenlainen hölmöily on sallittavampaa eikä sillä ole samaa merkitystä kuin lapsen vanhempana henpeily tai intoilu. Olen antanut itselleni täyden oikeuden olla hölmö Ullis-mummo. Lepertelen ja kirjoittelen lapsenlapsilleni kuinka ihania he ovat ja kuinka tärkeitä he ovat. Totta joka sana! Ja he vastaavat: Mummo, voistko sponssata vähän ku me mentäs kavereiden kanssa syömään? Tai: Mummo, nä en saa nostettua mun tililtä ku tasoja kymppejä, laita mun tilille viis euroo et mä saan nostettuu 209 euroo. Ja minä mummona tulkitsen että iahanat lapsenlapseni itse asiassa kirjoittavat että sä oot reilu mummo etkä yhtään niin hölmö ku ekaks aattelis. Sä oot kans tärkee meille.

Mummoilla on näet unohtavainen mieli ja paljon luovuutta. He odottavat lastenlastensa yhteydenottoja ja haluavat tulla kohdelluiksi täyspäisinä, sillä sitä he ovat. Ja minun luovuuteni on aina uudistuva ja kuulen näissä "vippaa mulle viitonen"-viesteissä juuri sen mitä haluankin kuulla. Olen aidosti onnellinen kun kuulen lastenlasteni onnistuvan vaikka en minä heiltä mitään onnistumisia erityisesti edellytä.

Vanhin lapsenlapseni painaa vajaan kahden viikon päästä valkolakin päähänsä Fuengirolan suomalaisessa koulussa, jossa on viettänyt viime lukuvuoden. Fuengirolan koulussa on rehtorina Juha Helvelahti, joka on kollegani ja kaverini vuosien takaa, kun yhdessä olimme mukana kieletenopetajien keskusjärjestössä. Kun olin lyhyen kaksivuotiskauden SRO:n puheenjohtajana, Juha isrui samassa hallituksessa. Hauska, energinen, vähän pohjoiskarjalaisisttain puhuva. Hän oli silloin Joensuun normaalikoulun ohjaava opettaja. Nyt tapaamme siis Fuengirolassa ja kuuntelen tarkkaan hänen rehtorin puheensa minun lapsenlapselleni. Lapsenlapseni vähän tötttöili Juhan ja minun spesialiteetissa eli ruotsin kielessä. Ohjeita mummolta ei kysytty mutta ei kysytty Juhaltakaan. Nuorilla miehillä on tunnetusti kiire ja niinpä hän erehdyksessä -kieltenkokeet vaativat todella yli-inhimillistä kykyä pitää pää klaarina koetyyppine suhteen, kun ne vielä vaihtelevat kielestä toiseen - jätti yhden kirjoitustehtävän tekemättä kun ajatteli taktikoida ja teki vain sen toisen. 66 pistettä lähti niin huiskis vain pois yhteispisteistä. Kaksi kirjoitustehtävää oli näet suoritettava, molemmat, ilman minkään valinnan tekemistä.

5.6.2010 minä, pojanpoikani ylpeä isoäiti, hyräilen gaudeamus igituria ja katson rakastavasti komeaa 183-senttistä pojanpoikaani. Samalla toivon että hän saa hyvän elämän. Sellaisen elämän jossa hän tuntee olevansa omillaan ja tyytyväinen.