Kun pojanpojasta ratsumies tuli

Sunnuntai 22.8.2010 klo 1:19 - Ul

Hämeen rykmentin, 350 alokkaan sotilasvalan vannominen oli Heinolassa perjantaina. Perheemme alokas, nykyinen ratsumies, tuleva sotilaspoliisi, hukkui ohimarssissa maastopukuisten barettipäisten nuorten miesten joukkoon niin tyystin että en häntä marssirivistöstä erottanut. Mutta velipä huomasi oitis, tönäisi minua ja sanoi: Huomasitko tossa meni Santeri. En huomannut mutta ajattelin että valan antamisen jälkeen joukkojen marssiessa takaisin olen silmä entistä tarkempana ja huomaan hänet. 

Valatilaisuus oli selkeän hieno kokonaisuus. Ennen urheilukentälle menoa ehdimme Roopen,16-vuotiaan pikkuveljen kanssa seurata jo yhden pienimuotoisemman valanantotilaisuuden. Heinolan jäähallin edustan kentällä oli 8 alokasta jotka lupasivat puolustaa maatamme viimeiseen asti tehtävänsä loppuun suorittaen ja toimivansa oikeudenmukaisesti esimiestehtävissä. Kyse oli valatilaisuudesta johon osallistuivat varusmiehet jotka eivät kuulu kirkkoon. Valanantotilaisuuden juhlallisuuksista suuri osa on uskonnollisia rukouksineen ja siinä laulettiin virrestä 557 ensimmäinen säkeistökin. Itse valan teksti on minusta hieno ja se kertoo paljon suomalaisen yhteiskunnan perusarvoista ja asioista jotka ovat meille suomalaisille tärkeitä: puolueeton toiminta, velvollisuudentunto, oikeudenmukaisuus.

Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja vilvoittava tuuli piti huolta siitä että pitkä seisominen onnistui melkein kaikilta asevelvollisilta.Taisi siellä jotakuta pyörryttää koska ensiapumiehet laukkuineen näkyivät toisella puolella kenttää kiiruhtavan rivistöjen luokse.

Oli mielenkiintoinen kokemus nähdä ohimarssissa niin valanantoon mennessä kuin sieltä takaisin tullessa kaikkien nuorten miesten ja viiden nuoren naisen kasvoilla sama ilme, katse tiukasti eteenpäin tyhjyyteen suunnattuna, tiukka vakava hymytön ilme kasvoilla. Samanlaiset maastopuvut, samanlainen baretti kaikilla. Outoa miten persoonallisuuden saa katoamaan ulospäin tällaisessa massassa. Oikeastaan vain pituus ja muutaman kohdalla sukupuoli erotteli marssijoita toisistaan. Persoonallisuus oli poissa.

Tapasimme salskean nuoren miehen myöhemmin kun aseet oli palautettu laatikoihin ja oma ilme oli otettu kasvoille. Oli kiva katsella veljesten kohtaamist. Siinä he seisoivat yhtä pitkinä, isoveli ja pikkuveli ja innokkaasti keskustelivat miltä tuntui marssia valanantopaikalle, ja keskustelua riitti armeijan ajoneuvoista, sotilasarvoista ja paljosta sellaisesta, mistä minä naisena jäin suosiolla ulkopuolelle. Veljesten keskinäinen suhde tuottaa suunnatonta iloa. Muistelen miten he vielä pari vuotta sitten aina nahistelivat, tönivät, painivat, ärsyttivät toisiaan siihen pisteeseen että lähipiiristä joku karjaisi että "lopettakaa ja heti" eivätkä he tietenkään lopettaneet. Silloin yhteielo oli fyysisen kontaktinottoa nyt se on juttelua.

Kuvailin ratsumiehelle miten mielikuvitukseni lähti lentoon sotilassoittokunnan soittaessa ja sotilaiden seisoessa musiikin ajan asennossa ryhdikkäästi katse eteenpäin suunnattuna. Kerroin kuvitelleeni miltä näyttäisi jos joku varusmies alkaisikin yhtäkkiä pyörähdellä ja edes hytkyä musiikin tahdissa ja pikkuhiljaa koko rivistön yhtyessä siihen. Lopuksi joku kapteeni tai vastaava kurkku suorana huutaisi täysin palkein: Sotamiehet, asento! Siihen ratsumies S vastasi: Jaha, ja mummo se matkaa takaisin Lahteen auton takakontissa! Kahvi ja munkki auringonpaisteessa ennen  Lahteen paluuta maistui hyvältä. Oli leppoisa mukava tunnelma. Hernekeittoakin olisi tarjottu, mutta sen sekä ratsumies että veljensä jättivät väliin. 

Näin ja koin pojanpoikani taas erilaisessa tilanteessa. Ei ole kauaa siitä kun juhlimme hänen ylioppilaaksipääsyään. Hän on jo niin aikuinen. Leppoisa hyväntuulinen upea nuori mies. Niin on veljensäkin joka on samassa tilanteessa ejkö kolmen vuoden päästä.