Kun pojanpojasta ratsumies tuli

Sunnuntai 22.8.2010 klo 1:19 - Ul

Hämeen rykmentin, 350 alokkaan sotilasvalan vannominen oli Heinolassa perjantaina. Perheemme alokas, nykyinen ratsumies, tuleva sotilaspoliisi, hukkui ohimarssissa maastopukuisten barettipäisten nuorten miesten joukkoon niin tyystin että en häntä marssirivistöstä erottanut. Mutta velipä huomasi oitis, tönäisi minua ja sanoi: Huomasitko tossa meni Santeri. En huomannut mutta ajattelin että valan antamisen jälkeen joukkojen marssiessa takaisin olen silmä entistä tarkempana ja huomaan hänet.

Valatilaisuus oli selkeän hieno kokonaisuus. Ennen urheilukentälle menoa ehdimme Roopen,16-vuotiaan pikkuveljen kanssa seurata jo yhden pienimuotoisemman valanantotilaisuuden. Heinolan jäähallin edustan kentällä oli 8 alokasta jotka lupasivat puolustaa maatamme viimeiseen asti tehtävänsä loppuun suorittaen ja toimivansa oikeudenmukaisesti esimiestehtävissä. Kyse oli valatilaisuudesta johon osallistuivat varusmiehet jotka eivät kuulu kirkkoon. Valanantotilaisuuden juhlallisuuksista suuri osa on uskonnollisia rukouksineen ja siinä laulettiin virrestä 557 ensimmäinen säkeistökin. Itse valan teksti on minusta hieno ja se kertoo paljon suomalaisen yhteiskunnan perusarvoista ja asioista jotka ovat meille suomalaisille tärkeitä: puolueeton toiminta, velvollisuudentunto, oikeudenmukaisuus.

Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja vilvoittava tuuli piti huolta siitä että pitkä seisominen onnistui melkein kaikilta asevelvollisilta.Taisi siellä jotakuta pyörryttää koska ensiapumiehet laukkuineen näkyivät toisella puolella kenttää kiiruhtavan rivistöjen luokse.

Oli mielenkiintoinen kokemus nähdä ohimarssissa niin valanantoon mennessä kuin sieltä takaisin tullessa kaikkien nuorten miesten ja viiden nuoren naisen kasvoilla sama ilme, katse tiukasti eteenpäin tyhjyyteen suunnattuna, tiukka vakava hymytön ilme kasvoilla. Samanlaiset maastopuvut, samanlainen baretti kaikilla. Outoa miten persoonallisuuden saa katoamaan ulospäin tällaisessa massassa. Oikeastaan vain pituus ja muutaman kohdalla sukupuoli erotteli marssijoita toisistaan. Persoonallisuus oli poissa.

Tapasimme salskean nuoren miehen myöhemmin kun aseet oli palautettu laatikoihin ja oma ilme oli otettu kasvoille. Oli kiva katsella veljesten kohtaamist. Siinä he seisoivat yhtä pitkinä, isoveli ja pikkuveli ja innokkaasti keskustelivat miltä tuntui marssia valanantopaikalle, ja keskustelua riitti armeijan ajoneuvoista, sotilasarvoista ja paljosta sellaisesta, mistä minä naisena jäin suosiolla ulkopuolelle. Veljesten keskinäinen suhde tuottaa suunnatonta iloa. Muistelen miten he vielä pari vuotta sitten aina nahistelivat, tönivät, painivat, ärsyttivät toisiaan siihen pisteeseen että lähipiiristä joku karjaisi että "lopettakaa ja heti" eivätkä he tietenkään lopettaneet. Silloin yhteielo oli fyysisen kontaktinottoa nyt se on juttelua.

Kuvailin ratsumiehelle miten mielikuvitukseni lähti lentoon sotilassoittokunnan soittaessa ja sotilaiden seisoessa musiikin ajan asennossa ryhdikkäästi katse eteenpäin suunnattuna. Kerroin kuvitelleeni miltä näyttäisi jos joku varusmies alkaisikin yhtäkkiä pyörähdellä ja edes hytkyä musiikin tahdissa ja pikkuhiljaa koko rivistön yhtyessä siihen. Lopuksi joku kapteeni tai vastaava kurkku suorana huutaisi täysin palkein: Sotamiehet, asento! Siihen ratsumies S vastasi: Jaha, ja mummo se matkaa takaisin Lahteen auton takakontissa! Kahvi ja munkki auringonpaisteessa ennen Lahteen paluuta maistui hyvältä. Oli leppoisa mukava tunnelma. Hernekeittoakin olisi tarjottu, mutta sen sekä ratsumies että veljensä jättivät väliin.

Näin ja koin pojanpoikani taas erilaisessa tilanteessa. Ei ole kauaa siitä kun juhlimme hänen ylioppilaaksipääsyään. Hän on jo niin aikuinen. Leppoisa hyväntuulinen upea nuori mies. Niin on veljensäkin joka on samassa tilanteessa ejkö kolmen vuoden päästä.

Ei kommentteja.

Es freut mich sehr! - Hauska tavata!

Keskiviikko 18.8.2010 klo 11:36 - UL

Olen aina ollut sitä mieltä että jokainen päivä, hankalakin, pitää huolen itsestään. Niin kävi eilenkin. Istuin keittiössä aamukahvilla lehteä lukien . Pipsa-beagle oli saanut aamuruokansa ja lyhyt aamulenkki oli tehty. Aah, miten autuas aamuinen hetki!

Puhelin soi! Puhelimessa oli Leevi, 48 vuoden takainen kaveri Saksan Wiesbadenin ajoilta. Olin siellä luokkatoverini Riitan kanssa kesätöissä. Kallelle, isolle muovikelmutehtaalle, oli toimistoon haettu pikakirjoittajia mutta Riitta ja minä, kaksi vuotta saksaa lukeneet kolmannelle lukioluokalle päässeet, kirjoitimme työhakemuksiimme, että emme me mitään pikakirjoitusta osaa mutta haluaisimme oppia puhumaan saksaa, jota olimme koulussa lukeneet. Jawohl! Tervetuloa.

Wiesbadenissa oli vuoden töissä Leevi Suomen Puumalasta ja Leevillä oli kaveri Adolf, saksalainen kemian insinööriksi opiskeleva nuori mies, innokas Suomen ystävä. No, Riitta, minä, Leevi ja Adolf vietimme viikonloppuja joskus kimpassa. Meillä oli teltat ja makuupussit ja vuokrattu yskähtelevä, mäkiin töpähtelevä kansanauto, Kupla-Folkkari. Riitan kanssa työnsimme autoa kun herrat yrittivät saada nikottelevaa, aasimaisesti toimivaa kulkuneuvoa käyntiin. Neckar-joen laaksoon kauniille aivan veden partaalla olevalle niitylle pystytimme telttamme, herrat omansa ja me omamme manaten sitä että he olivat niin häveliäitä että panivat oman telttansa suuaukonkin poispäin meidän teltastamme. Me Riitan kanssa näet pelkäsimme yön pimeydessä ja kuulimme askeleita ja ties mitä vaarallisia ääniä!

Eilen maanantaina siis soi puhelin ja Leevi kysyi että lähtisinkö torikahville, sillä Adolf oli Suomessa! Olipas hauska kahvihetki possumunkkoen kera. Sujuvan huonoa, fliessend schlecht, saksaa takellellen me Leevin kanssa jutustelimme Adolfin keroillessa kuulumisiaan. Adolf, nyt siis 47 vuotta vanhempana, on hänkin jo seniori, niinkuin uskomattoman muuttumattomana nauravaisena säilynyt Leevikin, on tehnyt elämäntyönsä rakennusalalla rakennusmateriaalieksperttinä ja luennoinut. Ja hänellä on ollut jo vuosia lampaita! Nytkin 30 lammasta. Ja mehiläisiä! Ja valtava puutarha. Adolfilla ja hänen puolisollaan on kaksi aikuista lasta ja lapsenlapsi. Leevi on tehnyt elämäntyönsä ison yrityksen johtajana ja hänellä ja hänen vaimollaan Anjalla on yksi poika. En muistanut kysyä onko lapsenlapsia.

Kaikesta huomaa että Adolf ja Leevi ovat hyviä kavereita, he ovat laskeneet pitkin Tenojokea, kalastelleet, kolunneet Lappia ja Itä-Suomea yhdessä. Nytkin he ovat lähdössä kohti Lappia Utsjoelle asti. Adolf on nuorena ollut kultaa kaivamassa Lemmenjoella ja tuntee aikoinaan legendaariset kullankaivajat. Hän kertoi miten oli kullankaivajakonkarin kanssa räjäyttänyt kalliota ja he olivat löytäneetkin kultahippusia.

Adolf on aina ollut rauhallinen myhäilevä persoona. Niin hän on tänäänkin. Tukka on harmaantunut niin kuin kuuluukin mutta sama Adolf katselee silmänrei´istä torin tapahtumia kuin silloin aikoinaan. Leevi on sama nauravainen mutkaton kaveri kuin damals, 47 vuotta sitten. Totesimmekin että se mikä ennen juostiin nyt mennään kävellen mutta muuten elämä on mielenkiintoista harrastuksineen.

Aika kiva juttu. Eilien oli kiva päivä! Vieläkin hymyilyttää!

Ei kommentteja. Avainsanat: yllättävä tapaaminen

Nyt sataa!

Lauantai 14.8.2010 klo 12:40 - UL

Sää on pistämätön puheenaihe. Sen avulla selviää monesta tutustumistilanteesta ilman että tarvitsee hirveästi pohtia mitä sanoa kun ei tunne kanssaihmisiään. Tänä kesänä - oikeastaan jo viime talvena - päivän säätila, mennyt ja tuleva sää otti itse paikkansa ihmisten välisessä keskustelussa. Ja se kiinnosti.

Nyt kun kirjoitan tätä, alkoi sataa, tosin melko ripottelemalla vielä, mutta Hollolan puolelta jo kuuluu koko aamupäivän ajan paikallisradiossa melkein minuutti minuutilta selostetun säätutkan reaaliaikainen tilanne. Tiesin että Espoossa on jo ongelmia eivätkä lähijunat kulje ja tiesin mikkoin Mäntsälässä alkoi sataa ja jyristä. Kello 11 olisi pitänyt Lahdessakin jo sataa täyttä päätä, mutta päivän puheenaihe piti itse huolta että keskustelunaiheet eivät loppuisi.

Me Suomessa seuraamme tietenkin itsekkäästi omista lähtökohdistramme paikallissäätä. Mutta samanaikaisesti meillä myrskyjen kaataessa metsää Pakistanissa on ennenkokematon vedenpaljous, tulvat ovat vienet mukanaan köyhien ihmisten kaiken omaisuuden ja joppa lähimmäiset. Kolera on leviämäss. Katastrofin laajuus on aivan käsittämätön. Avustustyöntekijät pelkäävät että heidän apunsa riittämättömyys tuskastuttaa hädänalaiset ihmiset. Pakistanissa ei varmaan köyhä ihminen tiedä muun kuin senhetkisen sään ja yaistelee oman olemisensa puolesta, selvitäkseen hengissä tämän päivän. Meillä täällä talot ovat paikoillaan, viemärijärjestelmät toimivat, juomavesi ja jätevesi pysyvät erillään - mutta tämänvuotiset yllättävät hyvin paikalliset myrskyt, rajuilmat, ovat säikähdyttäneet meidätkin.

Sää on varmasti puheenaihe Venäjälläkin jossa loputon, tilastoidut tiedot ylittävä, helle ja sen seurauksena laajat metsäpalot horjuttavat jo maan taloudellista kehitystä. Viljaa ei saa viedä maasta, satonäkymät kun ovat nekin synkät. Maapallolla toisaalla, tällä kertaa täällä Euroopan ja Venäjän suunnalla on kuivaa ja kuumaa, toisaalla on tulvia, joita tosin koettiin Puolassa ja Saksassakin, taisivatpa Italiassakin houtua tulvan kouriin.

Säästä keskusteltaessa pakopstakin keskustelijat joutuvat pohtimaan tiedemiesten vuosine varrella antamia varoitussignaaleja. Eilen muuan amaerikkalainen professori totesi että tämänhetkiset helteet ja tulvat ovat ihmisen aiheuttamia. Eli kasvihuoneilmiökö se tässä nyt jyllää?

Nyt ulkona sataa jo tasaisemmin. Ukkosen jylinä on etääntymässä, vielä ei myrskynpuuskat ole riepotelleet terassini kukkia. Maa totisesti kaipaa vettä . mutta kohtuudella.

Ensi maanantaina kuulemma viilenee.

Ei kommentteja. Avainsanat: säästä ja muusta

1-vuotisjuhlissa

Maanantai 2.8.2010 klo 1:33 - UL

Heinäkuun viimeinen päivä oli merkkipäivä. En olisi pannut pahakseni vaikka olisi liputettukin. Merkkipäivä oli helppo huomata jo juhlapaikkaa lähestyttäessä. Juhlapaikan ovessa näet luki että "Täällä vietetään tänään 1-vuotissyntymäpäiviä. Tervetuloa!" Mea, nuorin lapsenlapseni täytti tasan 1 vuotta!

Koputin oven koputtimella merkiksi että täältä on tulossa Mean mummo juhlimaan Mean ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa yhden vuoden kehittymsen ja oppimisen tulosta. Ovea tuli turvallisesti isän sylissä avaamaan pieni rusettipäinen tyttö (Huom! Rusetti oli kiinnitetty pantaan koska syntymäpäiväsankari ei ole vielä muun kiihkeän kehittymisen myötä ehtinyt paneutua hiusten kasvattamiseen!) somassa toisen mummon (sen käden- ja ompelutaidon omaavan) ompelemassa Marimekossa ja vaaleanpunaisissa legginseissä. Tupa oli jo täynnä vieraita, oli tätejä ja oli fafa ja oli fafan Marjut ja kohta tuli Moritz ja Nicole ja Nicolen äiti melkein suoraan Sveitsistä.

Mea sopeutui keskipisteen rooliin uskomattomalla pitkäjänteisyydellä. Hän otti ilon irti tapahtumasta. Tarmokkaasti hän konttasi paikasta toiseen nousten välillä seisomaan ja lepuuttamaan polviaan. Minä olin onneksi saanut lahjavihjeen etukäteen. Mea ei ollut edellisenä päivänä Sokoksen lastenosastolla millään halunnut irrottautua kiihkesti halaamastaan ihanan "lutuisesta" pehmokoirasta. No, mummoa kävi ostamassa koiran.

Muita lahjoja oli niin paljon että pienen energiapakkauksen käsityskyky eikä aika edes kaikkeen heti riittänyt. Oli kirjoja ja oli kävelyopettelukärryä ja soittimia.

Mea on toisin kuin mummonsa todella musikaalinen, varsinainen rytmimimmi. Jo viime syksystä lähtien kahta musiikkileikkikoulua käynyt. Hilarius Hiiri saa hänet aivan hurmioon, jammailemaan ja esittämään hartaita koreografioita niin että mummon kameran linssi ei tahdo pysyä mukana, kun mummo haluaisi zoomailla jokaisen hetken. Oikeasti Mea on todella innostunut musiikista ja on ilmeisen lahjaks sillä alueella. Pieni keho alkaa hytkyä tahdissa vasemman tai oikean käden pienen etusormen sojottaessa pystyssä ja käden vatkatessa tahtia aivan kuin Saturday Night Feverissä aikanaan. Kerran hän luonani ollessaan svengasi Bachin tahdissa mutta Bach onkin säveltänyt rytmikästä musaa. Ai niin, ja paremman puutteessa Henry Theelin tunnelmapala kelpasi myös, hytkyminen alkoi ja oli mentävä aivan radion viereen keinahtelemaan.

Mea on 1 vuoden aikana oppinut konttaamaan, seisomaan, hyräilemään, puremaan mummoa käsivarresta, nyt jo kahdeksan hampaan voimalla, sanomaan ei, nyökyttämään myöntymisen merkiksi ja pudistamaan päätään kiellon merkiksi ja osoittamaan kaikin tavoin temperamenttiaan ja topakkuuttaan. Jos ei muu auta, niin sitten ääntä mukaan. Nykyään Mea on todennut että aina ei tarvitse edes itkemällä tahtoa alleviivata, sitä voi tehdä niin monella tavalla. Puhuminen antaa viellä odottaa itseään. Nyt sanavarasto näyttäisi muodostuvan sanoista "ei" (aika hyvä sana!) ja "kakka". Mummo väittää että Mea osaa myös tehdä terävän kysmyksen: "Mikä?" ja todistettavasti hän on myös käyttänyt sanaa "kukka". Sanat isä ja äiti ovat selvästi hallussa mutta niitä vielä pantataan.

Huomenna saan taas puolen päivän aikaan mummoilla hetken. Arki on alkanut. On ensimmäinen päivähoitoharjoittelu aamupäivällä ja sitten perään mummon hoitokeikka. Meillä on paljon yhteistä ihmeteltävää. Ensimmäiseksi on mummon otettava ranteestaan kello, jossa on värikäs hihna ja on maistettava onko sen maku muuttunut. Sitten kello paiskataan lattialle ja alkaa muut puuhat. Voi, miten hoitotuokio edes riittää läpikäymään kaikki ne ihanat syntymäpäivälahjat, jotka näin olohuoneen lattialla! Ja on ehdittävä vähän svengaillakin - tietysti Hilarius Hiiren tahtiin!

Ei kommentteja.

Uusimmat kirjoitukset

Yhteystiedot

Kävijälaskuri

Satunnainen kuva

News

Blogin arkisto

Uusimmat kuvat

Kun pojanpojasta ratsumies tuli

Es freut mich sehr! - Hauska tavata!

Nyt sataa!

1-vuotisjuhlissa