Stadsdirektören talar svenska!

Tiistai 29.6.2010 klo 19:12 - UL

Juuri nyt on harva se päivä Etelä-Suomen Sanomien mielipidesivulla ollut kipakoita kirjoituksia ruotsin kieltä vastaan. Ruotsin kieli on vähän kuin koirankakka, tasaisesti toistuva suomalaisen kiukunkohde. Hassua!

Minua pakkaa hymyilyttämään, kun samanaikaisesti luen, tänään viimeksi, lehdestä ihastelua uuden pääministerimme Mari Kiviniemen ruotsin kielen hallitsemista kohtaan. Hänhän piipahti Ruotsissa tapaamassa Ruotsin pääministeriä.

Tuonpa korteni keoon näin blogin muodossa.Olen näet elämäntyöni tehnyt sekä em. kielen opettajana että ruotsin kielen oppikirjojen tekijänä. Vuosine varrella olen käynyt aiheesta keskusteluja. Ollessani ruotsinopettajien puheenjohtajana lyhyen aikaa, 1990-luvun alussa silloinkin käytiin tiukkaa keskustelua aiheesta. Oli lanseerattu uusi oppiainekin nimeltä pakkoruotsi, jolla nimellä ainetta yhä kutsutaan. Helsingin Sanomien toimittaja soitti ja pommitti kysymyksillään yrittäen saada minut vastaamaan että ruotsin kieli vapaaehtoiseksi. Piste. Silloin taklasin aiheen vetoamalla ruotsin kielen suullisen kielitaidon puolesta. Sanoin että asenteet kieltä kohtaan muuttuisivat, jos pystyisimme kouluissa opettamaan tehokkaammin puhuttua kieltä, mutta totesin että ei onnistu käytettävissä olevalla tuntimäärällä eikä niin kauan kuin ylioppilaskoe voimakkaasti kirjallisine painotuksineen on olemassa. On harjoiteltava yo-kokeen mukaista tuottamista. Olisin halunnut sanoa että niin kauan kuin ruotsin kieli on pakollisena yo-tutkinnon osana. 

Olen edelleen sitä mieltä että ruotsin kielessä pitäisi suomalaisen lukiolaisen saada nimenomaan suullinen valmius. Silloin pakollisuuuskaan ei tuntuisi pakolta. Maailma on muuttunut niin paljon että ruotsin kielen asemaakin pitää voida tarkastella uudelleen. Pakollisuusa voisi olla johdatuskurssi. Ja sitten alkaisi vapaaehtoisuus. Pakko on näet ankara isäntä ja toimii hyvääkin asiaa vastaan. Vapaaehtoisena valinnaisena kielenä muiden valinnaisten kielten joukossa hyvät kieltenopettajat voisivat tehdä ihmeitä tunneillaan ja kasvattaa ruotsin kieleen avoimesti suhtautuvan kieltä sujuvasti puhuvan joukon suomalaisia. Ei nyt sentään kokonaan luovuteta pohjoismaista kanssakäymistä suomenruotsalaisille!

Tänään olin Lahden kaupungintalolla Novu-seminaarissa. Novu-viikon viralliseksi kieleksi oli sovittu englannin kieli. Ohjelmavihko oli pelkästään englanniksi. Kyse on pohjoismaalaisten Lahden ystävyyskaupunkien nuorten vuotuisesta tapaamisesta, Seminaari oli suunnattu heidän mukanaan tulleille poliitikoille ja luottamushenkilöille. Tilaisuuden aloitti Lahden kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta, toivottaen vieraat tervetulleiksi ruotsiksi ja sitten kysyen pitääkö hän esityksensä englanniksi vai ruotsiksi. Kuulijat toivoivat yhteen ääneen - på svenska. Ja sitten Jyrki Myllyvirta piti ilman papereita sujuvan esityksen - på svenska! 

Vilken positiv överraskning! Olin iloisesti yllättynyt ja ylpeä kaupunkimme kielitaitoisesta kipparista.

 

 

 

 

 

Kun Savon linjan kuljettaja rattiin nukahti

Lauantai 26.6.2010 klo 17:36 - UL

Oli aamu. Finnairin kone Malagasta oli laskeutunut Helsinki-Vantaan kentälle. Kello oli varttia vaille neljä aamulla. Olimme lentäneet yhdessä tuoreen ylioppilaan kanssa Suomeen. Lauantaina oli ollut ikimuistoinen lakkiaisjuhla Aurinkorannikon suomalaisessa koulussa ja sitten yhtä juhlaa koko loppupäivän. Aurinko oli paitanut ja Välimeri oli huikaisevan kaunis.

Kello 4.40 lähti lentokentältä suora pikavuoron Express-bussi Lahteen. Vain minä ja Santeri, edellä mainittu tuore ylioppilas, olimme matkustajina. Me olimme valvoneet koko yön ja valvoimme edelleen jutellen niitä näitä. Santerista oli toisaalta haujeata toisaalta tosi mukavaa palata kotiin. Espanjaan jäivät kivat treenikaverit mutta toisaalta Lahdessa oli hänen hyvä kaverinsa ja lukkopainissa sparraajansa Aleksi, jota hän ei ollut tavannut puoleen vuoteen. Aleksikin oli edellisenä lauantaina painanut päähänsä ylioppilaslakin. Oli paljon juteltavaa.

Mäntsälän Shell oli äskettäon vilahtanut moottoritiellä vasemmalla ohitse. Vajaan puolen tunnin päästä olisimme Lahdessa. Sen jälkeen menisimme yllättämään Santerin isän jolla oli edellisenä päivänä syntymäpäivä. Isä ei tiennyt poikansa saapumisesta Suomeen kuukautta aikaisemmin. Se olisi siis syntymäpäivälahja iskälle.

Minä ajattelin syntymäpäiväkahvittelun jälkeen mennä pitkäkseni ja nukkua muutaman tunnin ennen ryhtymistä päivän puuhiin. Oli ollut mukava matka.

Yhtäkkiä linja-auto oli poikittain moottoitiellä kovaa vauhtia menossa viereisen kaistan yli nurmikolle ja kohti vastaantulevien ajokaistoja,. Santeri huusi samassa: - Hei, hei, minne sä oikein olet ajamassa, sähän ajat ulos tieltä! Kuljettaja havahtui ja sai kuin saikin bussin takaisin tielle ja menosuuntaan ja sitten omalle kaistalleen. - Taisit nukahtaa, sanoin kuljettajalle vajaa kuuskymppiselle miehelle. Kuljettaja oli edelleen puoliksi unentokkurassa. Hän ei suostunut pysäyttämään autoa kävelläkseen ulkoilmassa. Minä jututin hysteerisesti kuljettajaa koko loppumatkan. Kuljettaja oli jo aikaisemmin matkan aikana muutaman kerran ollut vaipumassa uneen. Sen me totesimme Santerin kanssa , kun olimme kumpikin ihmetelleet kummallisisa nykäyksiä Santeri oli peikistä seurannut kuljettajan silmien lurppasemista.

Mieleeni tuli ruotsalaisen Stig Dagermanin  novelli Att döda ett barn. Siinä Sagerman kuvaa hetkeä ennen onnettomuutta iloisesti nauravaa rakastunutta pariskuntaa joka oli urheiluautolla matkalla uimarannalle. Dagerman kuvaa miltä maisema näytti, mitä onnellinen pariskunta jutteli ja mitä tapahtui tien varrella olevassa talossa. Vain kahden minuutin päästä kaikki olisi muuttuva. Nauru ei raikuisi. Patiskunta ei menisi uimaan, äiti joka lähetti pienen poikansa tien toiselle puolelle hakemaan lainaksi sokeria ei koskaan pääsisi itsesyytöksestä. Urheiluauto törmäsi kovalla vauhdilla tietä ylittävään pieneen poikaan. Sillä hetkellä kaikki muuttui.

Lentokenttäbussin, näkyi olevan Savon linjan auto, suistuminen tieltä kuljettajan nukahtamisen takia, olisi muuttanut kaiken. Santerin ja minun iloinen rupattelu olisi loppunut. Isälle järjestetty syntymäpäiväyllätys olisi muuttunut toisenlaiseksi yllätykseksi. Kuljettajan elämä olsi muuttunut. Meidän kaikkien. Niin pienestä kaikki on kiinni.

Innostoneisuudesta - sitten vasta rahasta

Maanantai 21.6.2010 klo 12:48 - UL

 

 

Kaikki suunnitelmat kuuluu nykykäytännön mukaisesti aloittaa suhdannekatsauksella. Esiin kuuluu vyöryttää videotykillä powepoint-esitys, jossa erilaisilla käppyröillä kerrotaan tilanteen vaikeudesta, suhdannenäkymistä ja että miten se ensi vuonna vielä vaikenee. Turpiin siis vaan ja onnea!

Powerpointmasennuksen jälkeen aletaan sitten kertoa toimintojen tehostamisesta ja palvelun parantamisesta. On läydettävä innostus uuden suunnitteluun, mutta joka suunnitelmalla on hintalappu! Tämä idea maksaa tämän verran ja tuo idea maksaa tuon verran! Jos tämä idea toteutetaan, tuota ideaa ei ole varaa toteuttaa. Tällainen ajattelu jos mikä hämärtää kokonaisuuden. On trendejä ja erilaisia hankkeita. Tiedetäänkö kuitenkaan mihin pyritään?

Pojanpoikani, tuore ylioppilas tiuskaisi minulle kun musitutin hänelle että raha ei kasva puussa, että on tylsää kun kaikki puhuu aina vaan rahasta. Ja lisäsi että iskän kans on niin rentouttavaa kun me puhutaan kaikesta muusta mut se ei änkee sanaa raha joka paikkaan. Minua hävetti. Että siis minäkin kailotan samalla tavalla kuin mistä kritisoin muita. Olen oppinut ajan hengen.

Aloin kuitenkin miettiä tätä rahalla ohjailua, kun olin Lahdessa Lyseolla pidetyssä Kouluverkkoseminaarissa. Paikalla oli lastensa, lähinnä alakoululaisten vanhempia, jotka olivat huolissaan pienten lähikoulujen lakkauttamisesta. Lahdessa on koulujen remontointia käytetty säästökohteena edellisen laman aikana eikä ole korjattu sitä mikä olisi pitänyt korjata. Ja nyt kun pitää taas säästää, homekoulujen korjausvelka on kuormittamassa itse asiaan paneutumista. Sitä että koulu on oppilasta varten,oppilas on kunkku, hänen oppimisensa, kasvattamisensa ja sosiaalistamisensa niin että hänestä tulee innovatiivinen, luova, innostunut Suomen kansalainen.Tasapainooinen, tyytyväinen ihminen. Totta, Pisa-tutkimusten mukaan peruskoulut kaikesta huolimatta saavat hyvää tulosta perusopetuksen saralla aikaan, mutta oppilaidemme sosiaalistuminen ei onnistu yhtä hyvin kuin tiedollinen puoli.

Väitän että innostaminen, hyvä kokonaissuunnittelu, turvallinen oppimisympäristö, innostunut opettaja - tunnen paljon sellaisia - saavat ihmeitä aikaan. Saavat aikaan myös säästöjä! Kaikki tahot voivat hyvin eivätkä kuormita samalla tavalla muita yhteiskunnan palveluita.

Jos minäkin olisin kunkku, säilyttäisin lähikoulut, tekisin niistä kaupunginosan kohtaamispaikkoja, vähän kuin ennen oli nuorisoseurantaloja tai työväentaloja. Koulut ja kirjastoto ovat helmiä, niiden pitäisi sijaita lähekkäin. Koulujen tehokas käyttö, ei vain urheiluhallin osalta, olisi varmasti myös kustannustehokasta. Tiedän että joku laskentamies valitsee powerpointin seuraavan kuvan jossa on kerrottu tarkkaan mitä iltakäyttö makssa, talonmies, siivous, vastuuhenkilön palkkaus ym. Ja ehdottaa että ovet lukkoon vaan, se on halvempaa.

Muistuu mieleeni kuinka urani aikana kaikessa ystävyydessä taitoin peistä koulun siivojien kanssa pulpettien järjestystä muutaessani. He kertoivat minulle miten vahauskoneen pitää voida kulkea pulpettirivien lomitse ym. Minä näet halusin kuuden pulpetin ryhmiä, koska olin päättänyt että tämän lukukauden aikana oppilaani oppivat keskustelujen kautta edes tavallisimmat sosiaalisten tilanteiden edellyttämät fraasit ja halusin opettaa oppilailleni yhteistoiminnallisuutta. No, parin viikon tiukkojen keskustelujen jälkeen, rehtorikin puuttui jo asioiden kulkuun, sain kuin sainkin oppilaani kuuden hengen ryhmiin. Ja mikä parasta siivoojatkin totesivat pian että laitteita saattoi kuljettaa vähän eri järjestyksessäkin.

Miksi kerron tämän? Siksi että kaikkia ratkaisuja ei voi hinnoitella. Ja kaikkien yhteisössä mukanan olevien ratkaisuista voidaan pitää neuvoa vahtimestarista koulun keittäjään saakka. Yksittäisen yhteisön jäsenen innostuneisuutta omaa työtään kohtaa ei voi hintalaputtaa. Mutta innostuksella on taipumus tarttua ja se voi tuottaa jopa sellaisia tuloksia, jotka joku sitten voi rahanakin mitata.

Suomelle on perustettu oikein brändityöryhmä. Miten Suomea saisi maailmankartalle. Minun väittämäni on että - innostuksella. Olipa kyse vaikka kulmahuomakoneen käyttäjästä, hänestä voi tulla vaikka minkälainen brändimaakari, kun hän on ylpeä ja innostunut hiomistaan kulmista. Ei hän lähde siitä että yksi kulma 50 euroa vaan siitä että teenpä teille sellaisen kulman että haukotte vielä henkeänne. Onnenpotkua voi joskus joutua odottelemaan.

Innostuksesta esimerkkinä olkoon elokuvaohjaaja Klaus Härö. Hän on muovaamassa omalta osaltaa suomalaista brändiä. Olin kustantajani Otavan kesäjuhlilla Helsingissä, jossa Klaus Härö kertoi elokuvan tekemisestä. Hänestä hehkui samanlainen ehdoton valloittava mukaansatempaavuus jonka joka kerta italialaista näyttelijää Roberto Benigniä kuunnellessaan kokee. Se mitä tekee on niin fantastista ja niin upeaa, oma ylpeys omasta tekemisestä! Klaus Härön kertoi luovuudesta sen että hän ainoana lapsena sai usein aikuisten seurassa kuulla kiehtovia tarinoita, joista hurjimpien loppuja hänen ei lapsena sallittu koskaan kuulla. Siinäpä mielikuvitukselle temmellyskenttä  tarinat saivat erilaisia loppuja ja saavat edelleen hänen elokuvissaan. Toinen asia mikä jäi mieleen oli että hänen elokuvainnostuksensa oli nuoruusvuosina hänen oma juttunsa, keskustelukumppaneita ei kavereista saanut kun he olivat kiinnostuneempia Tappahaista kuin Truffaut´sta. Ja isä ei ostanut hänen toivomaansa videota, joten elokuvat piti käydä katsomassa  elokuvateatterissa. Kavereiden luona videot näyttivät äksöniä ja tappamista eikä hän jaksanut niden pohtimista. Niinpä Klaus Härö sanoi että hän ei olisi päässyt  elokuvantekijänä siihen asemaan missä hän nyt on jos ei olisi ollut esteitä. Oli opittava tiimityötä, luottamusta kuvaajiin, leikkaajiin, tuottajiin ja taisteltava oman näkemyksensä puolesta sallien muiden ammattitaidon Jos asiat saa liian helposti, se tekee hallaa omalle motivaatiolle. Klaus Härökin tarvitsee rahaa elokuvaa tehdäkseen, mutta lähtiessään suunnittelemaan uutta elokuvaa hän ei käsikirjoiotusta kirjoittaessaan tiedä saako hän koskaan elokuvaa tehtyä. Parhaassa tapauksessa hän saa siihen rahoituksen pahimmassa tapauksessa hän jouituu odottamaan. Mutta se mikä ajaa häntä eteenpäin, on innostus, hengen palo - ei raha.

Siis pelkkä raha tavoitteena ei voi olla se pää josta narua aletaan vetää. Parhaat oppituntini olen opettajana pitänyt oaljon ennen videotykkiä luokassa, Kaikkein herkullisimpia hetkiä omalla urallani ovat olleet ne jolloin piirtoheittimestä on sammunut lamppu. nauhurista katkennut nauha tai cd:n juuttuessa soittimeen. Silloin on minun ollut pakko astua ammattitaitoineni esiin ja liitu ja taulu ja oma persoona ovat tehneet oppimisesta ikimuistoista tai ainakin melkein.

Jotenkin kaikesta tehdään nykyään niin monimutkaista kun kaikki lähtee ensin kustannuslaskennasta.

PS. Tiedän että ilman rahaa ei kouluja pyöritetä, mutta lähestymiskulma voisi olla päinvastainen. Kyllä virkamiehet osaa ynnätä kunhan opettajien innostuneisuus säilyy. Ja oppilaiden myös.