Iloinen uutinen Espanjasta

Sunnuntai 23.5.2010 klo 14:57 - UL

Perjantaina,22. pvä toukokuuta, puhelin soi kesken kokouksen. Tai ei minun puhelimeni soinut, se vain värisi laukussani. Olin näet kokouksessa ja olin itse puheenjohtajana. Kun näin että puhelu tulee Espanjasta, keskytin kokouksen ja menin huoneen toiseen päähän kuiskuttelemaan puhelua. Ja sitten pomppasi ilmaan ja huusin niin että kokouksen osanottajat putosivat penkiltä: Jihuu, Santeri sai ylppärit läoi! Onneksi olkoon Santeri, hieno saavutus. Kokouksen osanottaja oli valmiina kuin paparazzi. Salam välähti ja niin oli mummon hyppy kohti korkeuksia ikuistettu.

Lapset ovat lapsia. Rakkaita, hyvin rakkaita, mutta vanhemapana heille on annettava tilaa ja on mietittävä ettei astu heidän reviirilleen kun se ei minulle vanhemapan ole sallittua. Aikuiset lapset ja heidän vanhempansa ovat enemmän tasaveroisia kuin isovanhemmat ha heidän lapsenlapsensa. Isovanhemapana kaikenlainen hölmöily on sallittavampaa eikä sillä ole samaa merkitystä kuin lapsen vanhempana henpeily tai intoilu. Olen antanut itselleni täyden oikeuden olla hölmö Ullis-mummo. Lepertelen ja kirjoittelen lapsenlapsilleni kuinka ihania he ovat ja kuinka tärkeitä he ovat. Totta joka sana! Ja he vastaavat: Mummo, voistko sponssata vähän ku me mentäs kavereiden kanssa syömään? Tai: Mummo, nä en saa nostettua mun tililtä ku tasoja kymppejä, laita mun tilille viis euroo et mä saan nostettuu 209 euroo. Ja minä mummona tulkitsen että iahanat lapsenlapseni itse asiassa kirjoittavat että sä oot reilu mummo etkä yhtään niin hölmö ku ekaks aattelis. Sä oot kans tärkee meille.

Mummoilla on näet unohtavainen mieli ja paljon luovuutta. He odottavat lastenlastensa yhteydenottoja ja haluavat tulla kohdelluiksi täyspäisinä, sillä sitä he ovat. Ja minun luovuuteni on aina uudistuva ja kuulen näissä "vippaa mulle viitonen"-viesteissä juuri sen mitä haluankin kuulla. Olen aidosti onnellinen kun kuulen lastenlasteni onnistuvan vaikka en minä heiltä mitään onnistumisia erityisesti edellytä.

Vanhin lapsenlapseni painaa vajaan kahden viikon päästä valkolakin päähänsä Fuengirolan suomalaisessa koulussa, jossa on viettänyt viime lukuvuoden. Fuengirolan koulussa on rehtorina Juha Helvelahti, joka on kollegani ja kaverini vuosien takaa, kun yhdessä olimme mukana kieletenopetajien keskusjärjestössä. Kun olin lyhyen kaksivuotiskauden SRO:n puheenjohtajana, Juha isrui samassa hallituksessa. Hauska, energinen, vähän pohjoiskarjalaisisttain puhuva. Hän oli silloin Joensuun normaalikoulun ohjaava opettaja. Nyt tapaamme siis Fuengirolassa ja kuuntelen tarkkaan hänen rehtorin puheensa minun lapsenlapselleni. Lapsenlapseni vähän tötttöili Juhan ja minun spesialiteetissa eli ruotsin kielessä. Ohjeita mummolta ei kysytty mutta ei kysytty Juhaltakaan. Nuorilla miehillä on tunnetusti kiire ja niinpä hän erehdyksessä -kieltenkokeet vaativat todella yli-inhimillistä kykyä pitää pää klaarina koetyyppine suhteen, kun ne vielä vaihtelevat kielestä toiseen - jätti yhden kirjoitustehtävän tekemättä kun ajatteli taktikoida ja teki vain sen toisen. 66 pistettä lähti niin huiskis vain pois yhteispisteistä. Kaksi kirjoitustehtävää oli näet suoritettava, molemmat, ilman minkään valinnan tekemistä.

5.6.2010 minä, pojanpoikani ylpeä isoäiti, hyräilen gaudeamus igituria ja katson rakastavasti komeaa 183-senttistä pojanpoikaani. Samalla toivon että hän saa hyvän elämän. Sellaisen elämän jossa hän tuntee olevansa omillaan ja tyytyväinen.