Yhteystiedot

Ulla Lilius
Lahti

lilius.ulla@gmail.com

Kävijälaskuri

11457

Uusimmat kuvat

Ajatuksia ja assosiaatioita liittyen salattuun sankaruuteen

Sunnuntai 4.4.2010 klo 23:32 - UL

 

Ajatuksia liittyen HS:n 3.4.2010 juttuun Sankari joka salasi tekonsa

 

 

Tapani Brotherus kutsuu omaa toimintaansa Chilen vallankaappauksen aikana 1970-luvun alussa pieneksi askeleeksi Suomen profiilin inhimillistämisessä. Tapani Brotherus näet pani oman diplomaattiuransa ja turvallisuutensa alttiiksi Suomen asiainhoitajana ottaessaan vastoin Suomesta tulleita ohjeita edustuston suojiin kymmeniä vainottuja, lähinnä presidentti Allen vasemmistolaisia kannattajia.

 

Lukiessani hiljaisen lauantaina 3.4. 2010 Helsingin Sanomista Jaakko Lyytisen kuvauksen Tapani Brotheruksen toiminnasta 1970-luvun Chilessä mieleni alkoi askaroida  ajatuksen parissa että miten itse olisin toiminut jos samassa tilanteessa tai vastaavaa rohkeutta jossain muussa tapauksessa jossa olisi pitänyt toimia nopeasti ja sääntöjä vastaan.  Entä olenko koskaan ollut vastaavassa tilanteessa?

Kyllä, kyllä muistan yhden sellaisen tilanteen. Se liittyi erään fyysisesti vammautuneen opiskelijan koejärjestelyihin. Päätin hänen sairautensa huomioiden sallia kokeen tekemisen tietokoneen avulla. Ratkaisun tein kysymättä keneltäkään ajatellen että vastuun mahdollisista seuraamuksista kannan minä, mutta halusin että kyseinen opiskelija saa motivaation ”tsempata” ja jatkaa opintojaan tilanteen antaessa myöden. Niin tapahtuikin. Joskus paragrafit eivät taivu vastaamaan elävää elämää.

 

Minusta siviilirohkeutta on ystävättäreni kuvaus siitä kun Pohjanmaalla tultiin heidän, pelkän naisväen asuttamaan taloon kysymään onko talossa inkeriläisiä. Inkeriläiset näet piti sopimuksen mukaan palauttaa rajalle takaisin. Vanha emäntä seisoi hajareisin pitkässä hameessaan pirtin kellarinkannen päällä ja sanoi kysyjille oman kylän miehille: Ettäs kehtaatte vaikka tiedätte ettei täällä asu muita kuin me. Mistä tänne nyt yhtäkkiä olis inkeriläisiä ilmaantunut? Miehet poistuivat ja inkeriläiset talon kellarissa saattoivat huokaista helpotuksesta.

 

Siviilirohkeutta osoitti isänikin järjestäessään yhtenä alkutalven myrsky-yönä radanvieruksen vaihdekopin jossa oli kamina majapaikaksi kaikkien murhaajaksi epäilemälle miehelle, joka tuli yösydämenä kolkuttamaan oveamme. Äiti esti peloissaan ottamasta miestä meille yöksi, joten isä lähti myrkyn vinkuessa vuorilautojen välissä vihmovaan sateeseen näyttämään öiselle kulkijalle yöpymispaikan. Tuon tapahtuman jälkeen isä kasvoi silmissäni monta senttiä. Ihailin hänen tekoaan mutta en kyllä kysyneeksi muuta kuin:”Miten sä uskalsit? Sehän ois voinu tappaa sut?” Isä kummasteli kysymystäni ja vastasi: ”Miksi se olis minut tappanu kun minähän menin vain näyttämään hänelle paikan missä hän voi viettää yönsä.” Ei isänikään varmaan miettinyt että tuliko kaikki lain pykälät täytettyä. Tai varastaisiko kelmi kulkuri mahdollisesti vaihdekopin vieressä olevan resiinan!

 

Siviilirohkeutta on estää kouluissa kaverin jatkuva koulukiusaaminen. Tapasin sattumalta valokuvaliikkeessä nuoren miehen joka kertoi miten suuri käännekohta hänelle oli se kun poikani aikoinaan koulun pihalla suuntasikin tämän nuoren miehen, silloisen koulukiusatun luokse juttelemaan senkin uhalla että olisi itse joutunut koulukiusatuksi. Koulukiusaaminen on monin verroin isompi ongelma kuin tulemme ajatelleeksikaan. Entisenä opena  katson kysyvästi kouluhenkilökuntaa. ja opettajia. Jalkautuminen välitunnilla oppilaiden joukkoon, kuulosteleminen miten lapset ja nuoret puhuvat toisilleen auttaa huomamaan monta ahdistavaa tilannetta.. Olen läheltä seurannut yhtä pitkään jatkunutta piinaa. Opettajien tulisi nähdä paljon vaivaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi ryhmätöitä tehtäessä. Enää ei pidä antaa tapahtua samaa, mikä pääsi tapahtui omana  kouluaikanani pesäpallojoukkueita valittaessa. Miltä tuntui olla aina se joka jäi valitsematta ja joka oli pakosta otettava joukkueeseen ivallisten sanojen saattelemana: ”Se on sit sun syytä, jos me hävitään!” Näissäkin tilanteissa tarvitaan tapanibrotheruksia jotka sanoutuvat irti väärämielisyyksistä ja osoittavat teoilla olevansa vääryyttä vastaan.

 

Suomessa lähetystöille oli annettu 1970-luvulla tiukka ohjeistus suhtautua ehdottoman kielteisesti turvapaikkapyyntöihin vaikka niille olisi ollut inhimilliset perusteet. Oli pysyttävä erossa muiden maiden asioista julmuuksista välittämättä. Silti Brotherus auttoi, mutta ei kysynyt neuvoa Suomesta, toimi melua pitämättä hengenvaarassa olevien chileläisten puolesta.” Vamos a la playa”, sanoivat kun pukivat turvaa hakevat rantavarusteisiin ohittaessaan armeijan vartijat muka rannalle mennäkseen ja olivatkin oikeasti menossa lentokentälle ja sieltä edelleen Eurooppaan.

 

Nykyajan kansalaisrohkeutta osoittavat siviilihenkilöt jotka osallistuvat epäinhimillisen maasta käännytyksen kohteen olevan henkilön tai perheen piilotteluun. Virkamiehet tulkitsevat kylmästi lakia, katsovat pykälistä miten tulee toimia. Mutta ihmiset jotka ovat kosketuksissa toistensa kanssa, kuulevat ja näkevät pelon ja ahdistuksen, tietävät jotain sellaista mitä ei ole paragraafeihin kirjoitettu. Sellaisessa tilant6eessa voi tietenkin yksityinen auttajakin todeta: En voi tehdä mitään, sillä laki kieltää auttamisen. Yksityisen ihmisen kohdalla on vain virkamiehen lainkuuliaisuuteen se ero että kieltäessään avun, nähdessään tuskan ja pelon ja mahdolliset seuraamukset hän joutuu elämään oman kylmäkiskoisuutensa seuraamusten kanssa loppuelämänsä. Varsinkin jos karkotettu joutuu vankilaan, kidutettavaksi tai hirsipuuhun.

 

Kylmäkiskoisuus, sekaantumattomuus naapureiden asioihin juontaa Suomessa osaksi suuren ja mahtavan Neuvostoliiton naapurina elämisestä. Tapahtui suomettuminen. Varmuudeksi vaiettiin, oltiin puuttumatta silloinkin kun ei mitään vaaraa ollut. Mutta ei uskallettu sanoa asioita ääneen, koska tuntui että aina oli oman maan itsenäisyys vaarassa.

 

 

 

Ei kommentteja.

Ajatuksia ja assosiaatioita liittyen salattuun sankaruuteen

Sunnuntai 4.4.2010 klo 23:32 - UL

 

Ajatuksia liittyen HS:n 3.4.2010 juttuun Sankari joka salasi tekonsa

 

 

Tapani Brotherus kutsuu omaa toimintaansa Chilen vallankaappauksen aikana 1970-luvun alussa pieneksi askeleeksi Suomen profiilin inhimillistämisessä. Tapani Brotherus näet pani oman diplomaattiuransa ja turvallisuutensa alttiiksi Suomen asiainhoitajana ottaessaan vastoin Suomesta tulleita ohjeita edustuston suojiin kymmeniä vainottuja, lähinnä presidentti Allen vasemmistolaisia kannattajia.

 

Lukiessani hiljaisen lauantaina 3.4. 2010 Helsingin Sanomista Jaakko Lyytisen kuvauksen Tapani Brotheruksen toiminnasta 1970-luvun Chilessä mieleni alkoi askaroida  ajatuksen parissa että miten itse olisin toiminut jos samassa tilanteessa tai vastaavaa rohkeutta jossain muussa tapauksessa jossa olisi pitänyt toimia nopeasti ja sääntöjä vastaan.  Entä olenko koskaan ollut vastaavassa tilanteessa?

Kyllä, kyllä muistan yhden sellaisen tilanteen. Se liittyi erään fyysisesti vammautuneen opiskelijan koejärjestelyihin. Päätin hänen sairautensa huomioiden sallia kokeen tekemisen tietokoneen avulla. Ratkaisun tein kysymättä keneltäkään ajatellen että vastuun mahdollisista seuraamuksista kannan minä, mutta halusin että kyseinen opiskelija saa motivaation ”tsempata” ja jatkaa opintojaan tilanteen antaessa myöden. Niin tapahtuikin. Joskus paragrafit eivät taivu vastaamaan elävää elämää.

 

Minusta siviilirohkeutta on ystävättäreni kuvaus siitä kun Pohjanmaalla tultiin heidän, pelkän naisväen asuttamaan taloonsa sodan loputtua  kysymään onko talossa inkeriläisiä. Inkeriläiset näet piti sopimuksen mukaan palauttaa rajalle takaisin. Vanha emäntä seisoi hajareisin pitkässä hameessaan pirtin kellarinkannen päällä ja sanoi kysyjille oman kylän miehille: Ettäs kehtaatte vaikka tiedätte ettei täällä asu muita kuin me. Mistä tänne nyt yhtäkkiä olis inkeriläisiä ilmaantunut? Miehet poistuivat ja inkeriläiset talon kellarissa saattoivat huokaista helpotuksesta.

 

Siviilirohkeutta osoitti isänikin järjestäessään yhtenä alkutalven myrsky-yönä radanvieruksen vaihdekopin jossa oli kamina majapaikaksi kaikkien murhaajaksi epäilemälle miehelle, joka tuli yösydämenä kolkuttamaan oveamme. Äiti esti peloissaan ottamasta miestä meille yöksi, joten isä lähti myrkyn vinkuessa vuorilautojen välissä vihmovaan sateeseen näyttämään öiselle kulkijalle yöpymispaikan. Tuon tapahtuman jälkeen isä kasvoi silmissäni monta senttiä. Ihailin hänen tekoaan mutta en kyllä kysyneeksi muuta kuin:”Miten sä uskalsit? Sehän ois voinu tappaa sut?” Isä kummasteli kysymystäni ja vastasi: ”Miksi se olis minut tappanu kun minähän menin vain näyttämään hänelle paikan missä hän voi viettää yönsä.” Ei isänikään varmaan miettinyt että tuliko kaikki lain pykälät täytettyä. Tai varastaisiko kelmi kulkuri mahdollisesti vaihdekopin vieressä olevan resiinan!

 

Siviilirohkeutta on estää kouluissa kaverin jatkuva koulukiusaaminen. Tapasin sattumalta valokuvaliikkeessä nuoren miehen joka kertoi miten suuri käännekohta hänelle oli se kun poikani aikoinaan koulun pihalla suuntasikin tämän nuoren miehen, silloisen koulukiusatun luokse juttelemaan senkin uhalla että olisi itse joutunut koulukiusatuksi. Koulukiusaaminen on monin verroin isompi ongelma kuin tulemme ajatelleeksikaan. Entisenä opena  katson kysyvästi kouluhenkilökuntaa. ja opettajia. Jalkautuminen välitunnilla oppilaiden joukkoon, kuulosteleminen miten lapset ja nuoret puhuvat toisilleen auttaa huomamaan monta ahdistavaa tilannetta.. Olen läheltä seurannut yhtä pitkään jatkunutta piinaa. Opettajien tulisi nähdä paljon vaivaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi ryhmätöitä tehtäessä. Enää ei pidä antaa tapahtua samaa, mikä pääsi tapahtui omana  kouluaikanani pesäpallojoukkueita valittaessa. Miltä tuntui olla aina se joka jäi valitsematta ja joka oli pakosta otettava joukkueeseen ivallisten sanojen saattelemana: ”Se on sit sun syytä, jos me hävitään!” Näissäkin tilanteissa tarvitaan tapanibrotheruksia jotka sanoutuvat irti väärämielisyyksistä ja osoittavat teoilla olevansa vääryyttä vastaan.

 

Suomessa lähetystöille oli annettu 1970-luvulla tiukka ohjeistus suhtautua ehdottoman kielteisesti turvapaikkapyyntöihin vaikka niille olisi ollut inhimilliset perusteet. Oli pysyttävä erossa muiden maiden asioista julmuuksista välittämättä. Silti Brotherus auttoi, mutta ei kysynyt neuvoa Suomesta, toimi melua pitämättä hengenvaarassa olevien chileläisten puolesta.” Vamos a la playa”, sanoivat kun pukivat turvaa hakevat rantavarusteisiin ohittaessaan armeijan vartijat muka rannalle mennäkseen ja olivatkin oikeasti menossa lentokentälle ja sieltä edelleen Eurooppaan.

 

Nykyajan kansalaisrohkeutta osoittavat siviilihenkilöt jotka osallistuvat epäinhimillisen maasta käännytyksen kohteen olevan henkilön tai perheen piilotteluun. Virkamiehet tulkitsevat kylmästi lakia, katsovat pykälistä miten tulee toimia. Mutta ihmiset jotka ovat kosketuksissa toistensa kanssa, kuulevat ja näkevät pelon ja ahdistuksen, tietävät jotain sellaista mitä ei ole paragraafeihin kirjoitettu. Sellaisessa tilanteessa voi tietenkin yksityinen auttajakin todeta: "En voi tehdä mitään, sillä laki kieltää auttamisen." Yksityisen ihmisen kohdalla on vain virkamiehen lainkuuliaisuuteen se ero että kieltäessään avun, nähdessään tuskan ja pelon ja mahdolliset seuraamukset hän joutuu elämään oman kylmäkiskoisuutensa tuhojen kanssa loppuelämänsä. Varsinkin jos karkotettu joutuu vankilaan, kidutettavaksi tai hirsipuuhun.

 

Kylmäkiskoisuus, sekaantumattomuus naapureiden asioihin juontaa Suomessa osaksi suuren ja mahtavan Neuvostoliiton naapurina elämisestä. Tapahtui suomettuminen. Varmuudeksi vaiettiin, oltiin puuttumatta silloinkin kun ei mitään vaaraa ollut. 

 

 

 

 

Ei kommentteja.