Maanantai 4.1.2010 klo 15:40 - UL
Jokin mättää – emmehän me tällaista yhteiskuntaa ole halunneet!
Lukiessani päivän lehteä ja omaisensa väkivaltaisesti menettäneet kuopiolaismiehen ajatuksia aloin käydä sisäistä vuoropuhelua yhteiskuntamme tilasta. Mies oli ensin menettänyt sairauden murtaman vaimonsa ja sitten kohta perään yli 80-vuotiaan äitinsä ampumavälikohtauksen sattumanvaraisena uhrina. Mies toteaa koruttomasti että traagisissa joukkoampumisissa suomalainen yhteiskunta niittää kylvämäänsä satoa. Ihmiset on uuvutettu eri tavoin ja ihmiset on jätetty heitteille.
Totta! Ajatellaanpa vanhuksia. Useissa kodeissa vanhus hoitaa uupuneena toista vanhusta. Seurauksena Pohjois-Suomessa taannoin sattunut ampumatapaus jossa vanhus ampui vaimonsa ja vielä kehitysvammaisen tyttärensä ja itsensä. Ei jaksanut enää. Jokelassa lukiolainen, jonka vanhemmat hakemalla hakivat apua lapselleen, jätettiin yksin ongelmiensa kanssa. Vakavista psyykkisistä ongelmista kärsivä nuori mies haki itselleen apua, ei saanut ja niinpä hän surmasi yksinään koripalloilleen tytön havahduttaakseen ympäristön tajuamaan että hän tarvitsee ammattiapua. Poliisi ei ota asetta pois nuorelta mieheltä mistä seurauksena kuoli monta nuorta ihmistä. Ja viimeksi maahanmuuttaja pääsee lopulta toteuttamaan omaisten ja tuttavien pelkäämän ja aavistaman väkivallanteon ja surmaa ex-avovaimonsa ja tämän työtovereita Espoossa.
Miksi, miksi näin pääsee tapahtumaan? Onhan meillä hienot verkostot ja ohjeistukset avun saamiseksi. Ei auta että tiedetään miten vaaran uhatessa toimitaan, on myös toimittava. Ei tulipalon sammuttamistakaan voi lykätä kun on miehet ja kalusto olemassa toteamalla että sammutetaan myöhemmin. Kun on psyykkinen hätä ja kun on fyysinen hätä, on kaikkien tahojen kiduttamista jos asioihin ei puututa niiden vaatimalla nopeudella ja tehokkuudella.
Muistuu mieleeni yli 15 vuoden takainen muutaman kuukauden kestänyt omakohtainen piinani. Kauniina elokuisena iltana istuessani ystävieni kanssa pihalla syömässä ja juttelemassa, elokuisesta pimeydestä paikalle porhalsi uhkaavasti käyttäytyvä noin 45-vuotias laihanhintelä mies, jolta puuttui neljä etuhammasta yläleuasta, mikä oli omiaan lisäämään pelottavuutta, Hätistimme miehen pois mutta jostain hän taas ilmestyi kun saattelin vieraitani autolle. Ei puhunut mitään, mutta uhkaavi elein osoitti että henki pois ja että täällä määrään minä. Pääsin kotiin sisälle ja soitin poliisille mutta kun mitään ei ollut tapahtunut eikä mies juuri soittamishetkellä ollut pihallani, poliisi totesi että ei voi tehdä mitään. Siitä alkoi parin kuukauden pelko ja piina. Mies tuli toistuvasti pihalleni ja poliisin kirjoissa hänestä oli merkintä että hän oli arvaamaton ja vaarallinen, mutta ei ollut tehnyt ainakaan vielä koskaan naisille mitään. Asuin viikon ystäväni luona ja kävisin vain kotona, asuin kotona ja maksoin henkilöturvaajan avukseni. Mutta hänkään ei selvitettyään tilanteen vakavuuden tullut yksin vaan heitä oli kakis. He nappasivat piinaajani yöllä kahden kolmen aikaan pihaltani ja poliisi tuli hänet hakemaan. Mutta aamukymmeneltä mies oli jo taas vapaana, koska poliisin mukaan ei ollut mitään perusteita pitää miestä putkassa tai muussa säilössä kun minulle ei oltu tehty mitään. Vanhempi konstaapeli neuvoi välttämään puhekontaktia ja pitämään laukussa sateenvarjon ohella pienen lakkapullon. Sateenvarjolla tarvittaessa voisin työntää miehen etäämmälle ja samalla suihkuttaa lakkaa hänen kasvoihinsa! Minäkö peloissani pystyisin nopeasti laukustani kaivamaan lakat ja sateenvarjot. Olin aivan lopussa, kaikki tuttavani ja sukulaiseni olivat huolissaan. Elämäni muuttui helvetiksi. Voin hyvin kuvitella miten monin verroin karmaisevampaa esim. Espoon piinan kokeneen ex-avovaimon elämä oli ollut. Ja hänellä oli lähestymiskielto ym. näennäisenä turvanaan! Voin kuvitella että hän yritti taiteilla miehen mustasukkaisuuden ja väkivaltaisuuden kanssa niin että mies leppyisi tai suopuisi tilanteeseen, kun mikään muu ei tuntunut auttavan.
Terveet ihmiset nujerretaan pätkätöillä, liiallisilla töillä, asuntoveloilla, menestymispaineilla, kiusaamisella ties millä. Ja he yrittävät näännyksissään selvitä päivästä toiseen tuntien että kukaan ei pysty auttamaan. Ihmiset joiden oikea paikka olisi olla turvassa ja hoidossa joutuvat peloissaan, sekavina rämpimään yksin vaikeuksiensa kanssa.
Miten voi olla niin että mitkään toimenpiteet eivät auta? Ja tehdäänkö toimenpiteet oikealla teholla oikeassa vaiheessa? Onko säästötoimenpiteillä ja muulla byrokraattisella näennäistehokkuudella etäännytetty asiantuntijasto vähän niin kuin entisen Neuvostoliiton malliin tietokoneidensa taakse kirjaamaan asioita ja sitten jälkikäteen lukemaan protokollasta että toimenpide tehty 1.5.2009 ja asia on hoidossa, seuraava tapaaminen 1.3.2010. Kokonaisvastuunkantajat ovat vähissä. Esim sairaan on oltava niin terve että vaatii lääkäriltä että älkää nyt ihmeessä vain toistako sitä mitä edellinen lääkäri on todennut ja lääkinnyt vaan luokaa minusta ja vaivoistani ihan oma ja nimenomaan kokonaisarvio, joka voikin paljastaa jotain aivan muuta kuin mitä nyt lääkitsette. Meinaan, että tästäkin omakohtaista kokemusta on!
Lukemani artikkelin mies toteaa: ” Vastoinkäymisten hetkellä liian tiukille vedetty ihminen ratkee rikki. Silloin pimeä puoli voi ottaa vallan.” Jatkan ihmettelemistä tämän lehtiartikkelin haastatteleman omaisensa menettäneen miehen tavoin että milloinkahan ne säästöt joita yhteiskunta kertoo keräävänsä käytetään ja mihin ne käytetään. Säästöja tarvitsevat yhteiskuntamme heikko-osaisimmat eivät ahneimmat!
Yhteiskunnassa on asiantuntijoita, ohjesääntöjä, käypää ja käymätöntä hoitoa, ties mitä. Ja kuitenkin kysymys on välittämisestä. Asiantuntijankin täytyy välittää niin paljon että ryhtyy toimiin. Me kaikki olemme vastuussa oman itsemme lisäksi myös muista. Eivät muut ihmiset murheineen ole ulkopuolisia. Samassa veneessä tässä ollaan, niin asiantuntijat kuin asiaatuntemattomatkin.