Kimppakivaa ikääntyville! Vangeiksi jääneet vanhukset vapaiksi!

Maanantai 25.1.2010 klo 22:25 - UL

Helsingin Sanomien yleisönosastossa sairaanhoitaja Eija Virta Espoosta kirjoitti asiasta jota olen paljon miettinyt. Nimittäin ikäihmisen elämänpiirin kaventuminen oman kodin seinien sisäpuolelle vähävirikkeiseksi paikallaan olemiseksi. Ja niin ei kuitenkaan tarvistisi olla.

Lähistölläni asuu vanha inkeriläismies, joka sitkeästi ulkoilee milloin pyöräänsä taluttaen, milloin katkaisemaansa puukeppiin nojaten millon sateenvarjoa kävelykeppinään käyttäen. Hänen yksinäisyytensä on kuin huutomerkki. Mutta sitkeästi hän lähtee liikkeelle ihmisten ilmoille, pysähtelee, katselee puita ja taivaan pilviä. Usein hän pysähtyy kadunkulmaukseen, josta hän näkee ohipyyhältävät autot, koulusta kotiin palaavat lapset, lähikaupasta kassejaan kantavat perheenäidit,  elämää. Olen kauan sitten jutellut hänen kanssaan, silloin hän eleli vaimonsa kanssa mutta nyt on varmaan jo leskeksi jäänyt. Mies on inkeriläinen paluumuuttaja. eikä hänellä ilmeisesti ole täällä ystävä- tai sukulaisverkostoa. Huolettaa jos en häntä muutamana päivänä näe.

Moni vanhus on elämänsä paluumuuttaja. Uurastanut, tehnyt pitkän työrupeaman, hoitanut perheen ja omat vanhempansa. Ja nyt on hänen jalkansa jo kankeat, askel töpöttävä ja varovainen. Nyt olisi hänen vuoronsa saada tukea arjesta selviämisessä, edes kahviseuraa silloin tällöin. Pitäisi olla joku jolle voi kertoa että viime yönä ei saanut kunnolla nukuttua tai että pitäisikö käydä lääkärille näyttämässä kipuilevaa polvea.

Eija Virta mainitsee mielipidekirjoituksessaan miten Espoon kaupunki on päättänyt olla myöntämättä kuljetuspalvelua ikäihmisille määrärahojen loppumisen takia.Hänen äitinsä, yli 70-vuotias, ei täytä vammaispalvelulain mukaisia kuljetukseen oikeuttavia vaatimuksia, vaikka hän ei pysty käyttämään vammojensa vuoksi julkisia liikennevälineitä. Täten hän ja moni muu vanhus joutuu kotinsa vangiksi päiväkausiksi. Sosiaaliset kontaktit hupenevat, virikkeet väheneät ja kunto romahtaa.

Puhutaan ikäihmisten ennaltaehkäisevästä kuntouttamisesta ja kotona asumisen tukemisesta. Ei vanha ihminen yksinään kotonaan puntteja nostele ja jumppaliikkeitä harjoita. Kun mieli vielä olisi sen verran vireä että haluttaisi vaikka Sofian luokse kahville tai tuolijumppaan palvelukeskukseen, olisi tärkeää että olisi vaikka puoleksi kunnan ja puoleksi omakustanteinen kuljetuspalvelu. "senior shuttle", sukkulaliikenne mummoille ja vaareille. Mietin että pitäisi sosiaaliihmisten kanssa ideoida ns 3.sektorin toimintaa eli autolliset ystävät, jos saisi neljä kokoon, hakemaan neljä yksin kotona asuvaa mummoa tai vaaria autoajelulle, viedä heidät kirjastoon, pinelle sightseeingille heille tuttuuihin kaupunginosiin ja he voisivat kertoa millaista oli Lahdessa ennen. Ja lopuksi kurvattaisiin Mariankammariin kahville tai vaikka Lokkiin eläkeläislounaalle.

Nykyään puhutaan yksityistämisestä paljon. Ruvettaisiinko keräämään kotinsa vankeina istuskelevat mummot ja vaarit vankkureihin ja kuljetetaisiinko heitä vaikka kierros torin ympäri ja sitten markkinakahveille tai katsomaan Vesiurkuja. Voistaisiin kahvitella vuoroin Mimmin ja Miina ja Joosepin ja Maijan luona.

On paljon ajatuksia, mutta miten tavoittaa nämä kotonaan vielä sinnittelevät yksinäiset ikäihmiset. Eivät he saa sinne unohtua! Onko ulkoistaminen ulos jättämistä? Onko yksityistäminen yksinäistämistä?

 Kimppakivaa vanhuksille! Karaokelaitteet laulamaan! Seniorit jammaamaan! Ei jätetä vielä kotonaan sinnitteleviä vanhuksia yksin koteihinsa, sillä he ovat jo tai ovat joutumaisillaan väliinputoajiksi, kun ei ole ystäviä eikä sukulaisia, ei paljon voimia - eikä rahaa!

Kun asia pitkittyy se mutkistuu

Sunnuntai 17.1.2010 klo 23:27 - UL

Olen työurani aikana ollut monenlaisen johtajan alaisena. Muistan kun olin Helsingissä eräässä kielikoulussa, siellä oli hyvin auktoritatiivinen ja arvokas johtaja. Hän oli asiallinen mutta ehdoton toiminnassaan. Hän huusi ja melskasi alaisilleen, aikuisille ja korkeasti koulutetuille, kuin vihainen isä, kun hän oli tyytymätön jonkin tehtävän hoitoon.Hän paukutti nyrkkiä pöytään ja saneli. Hän ei sallinut vuoropuhelua. Hän käskytti. Se aiheutti meissä alaisissa pelkoa, emme uskaltaneet lähestyä häntä ehdotuksinemme, kun pelkäsimme hänen huutoaan.

Muistan myös erään todella hienostuneen vanhan herran, tohtoriksi väitelleen biologin. Hän oli ihana johtaja, aina ystävällinen. Hänen vakioilmaisunsa oli kun meni hänen luokseen keskustelemaan jostain työhön liittyvästä:Kerro, minä kuuntelen. Olen usein ajatellut että niissä sanoissa oli oikeastaan kaikki alaisen kannalta oleellinen. Johtaja oli halukas kuuntelemaan alaisensa ajatuksia, ideoita ja ehdotuksia. Hän perusteli rauhallisesti miksi ideaa ei voinut toteuttaa tai päinvastaisessa tapauksessa neuvoi mitä piti tehdä että saisi ehdotuksen etenemään. Tai hän sanoi: Otan selvää ja palaan huomenna asiaan. Työpaikassa olikin hyvä henki.

Olipa minulla sellainenkin pomo että hän vastasi kaikkeen kyllä mutta siihen asiat jäivätkin. Hän mukavuudenhalussaan oli omaksunut edellä mainitun strategian, koska ei-vastaus olisi edellyttänyt kädenvääntöä ja asioista selvän ottamista ja paneutumista ja sitä kuuluisaa vuoropuhelua.

Pahinta on jos esimies ei tartu ongelmaan. Panee pään pensaaseen ja toimii ikäänkuin ongelmaa ei olisi. Tai että se on niiden päänsärky joille asia on ongelma unohtaen olevansa laivan kippari. Laivahan ajaa karille jos kippari ei kuuntele varoitusta että edessä on kivikko. Usein pomon on juteltava kaikkien asianosaisten kanssa saadakseen kokonaiskäsityksen työpaikan ristiriitatilanteesta- loukkaantumatta henkilökohtaisesti. On kyse johtaja-instituutiosta eikä Wilhelmi Julinista, jos se sattuu olemanaan johtajan nimi. Johtajuuteen kuuluu henkilökunnan kanssa vaikeidenkin asioiden läpikäyminen ja tilanteeseen paneutuminen. Ongelma nimittäin paisuu ja saa aina vain ikävämpiä muotoja kun sen selvittämisessä viivytellään. Koko työpaikan ilmapiiri tulehtuu, syntyy puolesta ja vastaan olevien leirit. Ja varsinainen työ kärsii. Ongelmaan tarttumattomuus on joko vastuun pakenemista tai johtajan itsensä aiheuttamaa työpaikkakiusaamista. Olen näet senkin työssäni kokenut.

Suomessa on aina vain yhtä vaikeaa työpaikalla tarttua ongelmiin jotka toistuvasti johtuvat kuningas alkoholin käytöstä. Kuten kaikki tiedämme alkoholi on yleinen ongelma maassamme. Jokaisella työpaikalla on joku jota tavallisimmin suojellaan alkon aiheuttamista työhön liittyviltä ongelmilta. Pahinta on tietysti jos suojelukohde on alkoholisoitunut esimies. Alaiset ovat valtahierarkisista syistä lojaaliudessaan nielleet siitä aiheutuneet hankaluudet jopa hoitaneet pomon tehtäviäkin. Alkoholisoitunut pomo on näet hyvin arvaamaton, mutta kuitenkin pomo. Tiedämme että jossain vaiheessa pää kuitenkin tulee vetävän käteen -  siinä vaiheessa tuhoa on jo ehtinyt syntyä niin paljon että sen korjaamisesta muodostuu alaisille kohtuuton tilanne. Alaisista uhkaa tulla syyllisiä,juorut ja väärät tulkinnat tekevät omia tuhojaan, kun toimenpiteet viipyvät liian pitkään.  Ja yleensä  tiedottaminen kärsiville osapuolille unohtuu.

Äreä suutahteleva johtajuus on vihonviimeistä. Johtajan on syytä muistaa että hän on tekemisissä aikuisten, useimmiten täysjärkisten ja ammattitaitoisten alaisten kanssa. Hyvät työntekijät, motivoituneet ja innostuneet, ovat sellainen voimavara että johtajan kannattaa mennä vaikka lääkäreiden kanssa samalle kurssille teemana: Ihmisen kohtaaminen.

Joku viisas liikkeenjohtaja on todennut: Mikään ei ole niin vaikeaa kuin - ihmisten johtaminen!

Mea aloittaa tänään vellinsyönnin

Torstai 7.1.2010 klo 15:43 - UL

Mean strategiset mitat tänään: paino 7160 gr ja pituus 65,5 cm, ikä 5 kk! Onnellinen äiti kirjoitti tekstarissa: Uusi tosi kiva neuvonlantäti kirjoitti neuvolakorttiin että: Ihana hymytyttö. Niinhän Mea onkin, maailman suloisn! Ja tänään hän aloittaa vellinsyönnin!"

Mummon mielestä kiva uusi neuvolantäti tietää juuri saman mikä on jo koko lähipiirin tiedossa, ei nyt ihan sentilleen eikä grammalleen mutta mitat on niinkuin pitääkin. Mummo on saanut muutaman kerran harjoitella vauvanhoitoa ja antaa tunteita, sukkoja ja halaamista. Vaippaakin olen vaihtanut vain siitä riemusta että saan jotenkin ihan oikeasti hoitaa Meaa. Mea ei ilman syytä jakele hymyjä eli hymy tulee kun siihen on paianava syy - ja nykyään Mean mielestä on useasti syytä. Kun äidin ja isän kasvot ilmestyvät mummon olan takaa näköpiiriin Mea on yhtä hymyä ja säpinää. Olen tosin ollut juuri ilta-itkujen aikaan hoitamassa ja silloin ei oikein auta muu kuin kanniskelu ja erilaisten helistimien helistely, laulaminen ja kirjojen katselu hetkeksi. 

Mea on kolmas lapsenlapseni. Nyt 15-vuotias Roope ja 18-vuotias Santeri ovat jo "ylösotettuja" omine harrastuksineen ja kavereineen. Mummo on ny tärkeä tietoisuudessa. Mummon huolehtiminen tuntuu heistä nykyään lähinnä huvittvalta. Mutta kaiken kaikkiaan kaikki lapsenlapseni ovat minusta niin täydellisiä, niin kauniita jollain selittämättömällä tavalla. Meaa voi helliä ja suukotella ja pusia ja se on Measta vain hauskaa, Roopea ja Santeria voi hipaista ohimennen. Mutta rakastaa heitä voi kaikkia niin täydestä sydämestä kuin mummo vain voi.

Se on samalla rakkautta omia lapsia ja heidän puolisoitaan kohtaan. 

Jokin mättää - emmehän me tällaista yhteiskuntaa ole halunneet!

Maanantai 4.1.2010 klo 15:40 - UL

Jokin mättää – emmehän me tällaista yhteiskuntaa ole halunneet!

Lukiessani päivän lehteä ja omaisensa väkivaltaisesti menettäneet kuopiolaismiehen ajatuksia aloin käydä sisäistä vuoropuhelua yhteiskuntamme tilasta. Mies oli ensin menettänyt sairauden murtaman vaimonsa ja sitten kohta perään yli 80-vuotiaan äitinsä  ampumavälikohtauksen sattumanvaraisena uhrina. Mies toteaa koruttomasti että traagisissa joukkoampumisissa  suomalainen yhteiskunta niittää kylvämäänsä satoa. Ihmiset on uuvutettu eri tavoin ja ihmiset on jätetty heitteille.

Totta! Ajatellaanpa vanhuksia. Useissa kodeissa vanhus hoitaa uupuneena toista vanhusta. Seurauksena Pohjois-Suomessa taannoin sattunut ampumatapaus jossa vanhus ampui vaimonsa ja vielä kehitysvammaisen tyttärensä ja itsensä. Ei jaksanut enää. Jokelassa lukiolainen, jonka vanhemmat hakemalla hakivat apua lapselleen, jätettiin yksin ongelmiensa kanssa. Vakavista psyykkisistä ongelmista kärsivä nuori mies haki itselleen apua, ei saanut ja niinpä hän surmasi yksinään koripalloilleen tytön havahduttaakseen ympäristön tajuamaan että hän tarvitsee ammattiapua. Poliisi ei ota asetta pois nuorelta mieheltä mistä seurauksena kuoli monta nuorta ihmistä. Ja viimeksi maahanmuuttaja pääsee lopulta toteuttamaan omaisten ja tuttavien pelkäämän ja aavistaman väkivallanteon ja surmaa ex-avovaimonsa ja tämän työtovereita Espoossa.

Miksi, miksi näin pääsee tapahtumaan? Onhan meillä hienot verkostot ja ohjeistukset avun saamiseksi. Ei auta että tiedetään miten vaaran uhatessa toimitaan, on myös toimittava. Ei tulipalon sammuttamistakaan voi lykätä kun on miehet ja kalusto olemassa toteamalla että sammutetaan myöhemmin. Kun on psyykkinen hätä ja kun on fyysinen hätä, on kaikkien tahojen kiduttamista jos asioihin ei puututa niiden vaatimalla nopeudella ja tehokkuudella.

Muistuu mieleeni yli 15 vuoden takainen muutaman kuukauden kestänyt omakohtainen piinani. Kauniina elokuisena iltana istuessani ystävieni kanssa pihalla syömässä ja juttelemassa, elokuisesta pimeydestä paikalle porhalsi uhkaavasti käyttäytyvä noin 45-vuotias laihanhintelä mies, jolta puuttui neljä etuhammasta yläleuasta, mikä oli omiaan lisäämään pelottavuutta, Hätistimme miehen pois mutta jostain hän taas ilmestyi kun saattelin vieraitani autolle. Ei puhunut mitään, mutta uhkaavi elein osoitti että henki pois ja että täällä määrään minä. Pääsin kotiin sisälle ja soitin poliisille mutta kun mitään ei ollut tapahtunut eikä mies juuri soittamishetkellä ollut pihallani, poliisi totesi että ei voi tehdä mitään. Siitä alkoi parin kuukauden pelko ja piina. Mies tuli toistuvasti pihalleni ja poliisin kirjoissa hänestä oli merkintä että hän oli arvaamaton ja vaarallinen, mutta ei ollut tehnyt ainakaan vielä koskaan naisille mitään. Asuin viikon ystäväni luona ja kävisin vain kotona, asuin kotona ja maksoin henkilöturvaajan avukseni. Mutta hänkään ei selvitettyään tilanteen vakavuuden tullut yksin vaan heitä oli kakis. He nappasivat piinaajani yöllä kahden kolmen aikaan pihaltani ja poliisi tuli hänet hakemaan. Mutta aamukymmeneltä mies oli jo taas vapaana, koska poliisin mukaan ei ollut mitään perusteita pitää miestä putkassa tai muussa säilössä kun minulle ei oltu tehty mitään. Vanhempi konstaapeli neuvoi välttämään puhekontaktia ja pitämään laukussa sateenvarjon ohella pienen lakkapullon. Sateenvarjolla tarvittaessa voisin työntää miehen etäämmälle ja samalla suihkuttaa lakkaa hänen kasvoihinsa! Minäkö peloissani pystyisin nopeasti laukustani kaivamaan lakat ja sateenvarjot. Olin aivan lopussa, kaikki tuttavani ja sukulaiseni olivat huolissaan. Elämäni muuttui helvetiksi. Voin hyvin kuvitella miten monin verroin karmaisevampaa esim. Espoon piinan kokeneen ex-avovaimon elämä oli ollut. Ja hänellä oli lähestymiskielto ym. näennäisenä turvanaan! Voin kuvitella että hän yritti taiteilla miehen mustasukkaisuuden ja väkivaltaisuuden kanssa niin että mies leppyisi tai suopuisi tilanteeseen, kun mikään muu ei tuntunut auttavan.

Terveet ihmiset nujerretaan pätkätöillä, liiallisilla töillä, asuntoveloilla, menestymispaineilla, kiusaamisella ties millä. Ja he yrittävät näännyksissään selvitä päivästä toiseen tuntien että kukaan ei pysty auttamaan. Ihmiset joiden oikea paikka olisi olla turvassa ja hoidossa joutuvat peloissaan, sekavina rämpimään yksin vaikeuksiensa kanssa.

Miten voi olla niin että mitkään toimenpiteet eivät auta? Ja tehdäänkö toimenpiteet oikealla teholla oikeassa vaiheessa? Onko säästötoimenpiteillä ja muulla byrokraattisella näennäistehokkuudella etäännytetty asiantuntijasto vähän niin kuin entisen Neuvostoliiton malliin tietokoneidensa taakse kirjaamaan asioita ja sitten jälkikäteen lukemaan protokollasta että toimenpide tehty 1.5.2009 ja asia on hoidossa, seuraava tapaaminen 1.3.2010. Kokonaisvastuunkantajat ovat vähissä. Esim sairaan on oltava niin terve että vaatii lääkäriltä että älkää nyt ihmeessä vain toistako sitä mitä edellinen lääkäri on todennut ja lääkinnyt vaan luokaa minusta ja vaivoistani ihan oma ja nimenomaan kokonaisarvio, joka voikin paljastaa jotain aivan muuta kuin mitä nyt lääkitsette. Meinaan, että tästäkin omakohtaista kokemusta on!

Lukemani artikkelin mies toteaa: ” Vastoinkäymisten hetkellä liian tiukille vedetty ihminen ratkee rikki. Silloin pimeä puoli voi ottaa vallan.” Jatkan ihmettelemistä tämän lehtiartikkelin haastatteleman omaisensa menettäneen miehen tavoin että milloinkahan ne säästöt joita yhteiskunta kertoo keräävänsä käytetään ja mihin ne käytetään. Säästöja tarvitsevat yhteiskuntamme heikko-osaisimmat eivät ahneimmat!

Yhteiskunnassa on asiantuntijoita, ohjesääntöjä, käypää ja käymätöntä hoitoa, ties mitä. Ja kuitenkin kysymys on välittämisestä. Asiantuntijankin täytyy välittää niin paljon että ryhtyy toimiin. Me kaikki olemme vastuussa oman itsemme lisäksi myös muista. Eivät muut ihmiset murheineen ole ulkopuolisia. Samassa veneessä tässä ollaan, niin asiantuntijat kuin asiaatuntemattomatkin.

Tervetuloa Suomi TV - viihdettä ilman väkivaltaa

Perjantai 1.1.2010 klo 23:02 - UL

Eilen, uudenvuoden aattona jysähti ensimmäinen pommi, tai ei siis pommi vaan raketti, iltapäivällä kello 16 aikoihin ja adoptiokoirani Pipsan ulkoiluaikomus jäi siiihen ja se pötki häntä koipien välissä vaatehuoneeseen pelkäämään. Sitten reillem tilanteen rauhoituttua uuden ulkoiluyrityksen ja ehdimme pikaisesti asialle ennen seuraavaa paukahdusta ja iltakuudesta lähtien koitti Pipsalle kovat ajat, pelkäämistä tauotta aamuneljään. Menimme jouluvieraani kanssa Hämeenkoskelle viettämään uuttavuotta ja tarkoitus oli ottaa Pipsa mukaan mutta emme saaneet sitä houkuteltua autoon jyskeen ja räiskeen tehdessä yritykset turhiksi. Parempi oli jättää Pipsa vaatehuoneen suojiin ja laittaa radio soimaan ja verhot kiinni.

Vain muutama tunti aikaisemmin uutiset kertoivat Espoon Leppävaaran traagisista ampumisista, uhreja kuusi. Moni kuuli silloin ihan oikeita käsiaseenpamahduksia ja pelko, lapsia ostoskeskuksen asiakkaiden joukossa vaikka kuinka paljon, jätti varmasti sellaiset jäljet mieliin että jokainen ilotulitusraketin pamahdus sai jähmettymään.

Kenialainen ystäväni jota kutsun Doniksi, katolinen pappi, oli kummityttäreni kenialaisen Lucyn kanssa pari vuotta sitten näihin aikoihin luonani. Kävelimme Lahden torilla kun yhtäkkiä vieressämi maassa paukahti papaattien sarja. Don pelästyi pahanpäiväisesti. Totesi että ääni ihan oikeasti Keniassa tai monessa muussa maassa olisi voinut tulla aseesta ja seurauksena olisi voinut olla ihan oikeasti verenvuodatusta.

Olen kurkkuani myötä täynnä tätä tyhjänpäiväistä jyskettä. Jokainen vauras suomalainen voi halutessaan järjestää oman valoshownsa pihallaan. Kun näitä jyskeitä kuuntelee kymmeniltä eri pihoilta kahdeksan tunnin ajan, alkaa kyllä ihmetellä että onko se niin hauskaa. Eikö ilotulitustra voisi järjestää kolme tuntia kaupunginosittain määrätyissä kohdissa nyyttikestiperaatteella niin että paikalle kokoontujat toisivat omat rakettinsa ja vuoronperään laukaisisisvat ne ilmoille. Ei olisi niin paljon humalassa toikkaroijien nuorten aikuisten ja vanhempienkin hölmöilyjä ja jokunen silmäskin säästyisi!

No miten täm liittyy Suomi TV:hen? Väkivallattomuuden kautta. Uuden vuoden jyske kuulosti aivan pommitukselta. Ja se sai ajatukseni sotaakäyviin alueisiin ja väkivaltaan, terroritekoihin ja kaikkeen silmittömän väkivallan ihannointiin. Siksi tuntuu todella raikkaalta kun katsoo Suomi TV:n tarjontaa, kun siellä ilmoitetaan että tämä elokuva on K alle 7-vuotiailta. Kanavaa uskaltaa pitää auki lastenlasten käydessäkin.

Minusta olisi aika puuttua vakavasti turhan väkivallan ihannointiin. Jotenkin väkivallalla mässäily viihdemielessä tuntuu ihan kuvottavalta kun jokainen uutislähetys kertoo kymmenistä uhreista erilaisissa räjähdyksissä eri puolilla maailmaa. Ei TV-elokuvien tai -sarjojen silmitön väkivalta eikä väkivalta dvd:t ruoki millään tavoin inhimillisyyttämme ja rakenna meitä tai varsinkaan nuoriamme ihmisinä.

Tervetuloa Suomi TV! Raikas ja tervetullut vaihtoehto!