Joulu oli - joulu meni - ja sitten uuteen vuoteen!

Keskiviikko 30.12.2009 klo 22:22 - UL

Joulu on näin aikuisiällä jo niin moneen kertaan juhlittu juhla että alkaa jo tottua olemaan lataamatta liian suuria toiveita ihanasta yhdessäolosta ja tunnelmallisesta joulukuusen loisteessa oleilusta.

Nyt jouluaatto meni vähän siinä ohipennen peesaillessa muiden touhuja. Olimme näet amerikkalaisen joulu- ja uudenvuoden vieraani kanssa kutsuttuna jouluaaton viettoon lastenlasten luokse. Pienin on vasta 5 kk:n ikäinen ja äidinmaitoa joulun pääruuaksi nauttiva joten hänen nukkumisensa ja syömisensä sääteli tietenkin aaton kulkua. Espanjasta joulunviettoon tulleet 18-vuotias ja ja 15-vuotias nuori mies ehtivät istua osan väestä kanssa joulupöytään. Voimme todeta että ruoka oli hyvää ja sitä riitti. Joululahjat jaettiin heti kun pienin juhlija oli syönyt. Ja hän suurimman osan lahjoista saikin. Lahjojen jälkeen illan mittaan nautittiin vielä joulukahvit ja miniän tekemää mahtavan ihanaa juustokakkua. Vertailimme elämää Suomessa ja elämää New Hampshiressä. Yhteistä on ainakin sää ja osin luontokin.Ihastellen kuuntelin nuorten sujuvaa englannin kielen käyttöä. Minä, jolla on yliopistollinen arvosanakin englannissa tunsin jääväni kakkoseksi. Arkipäivän jutustelu tuntui olevan hanskassa. No, sitä on edesauttanut Espanjassa olo ja kansainväliset kaverit mutta kyllä pohjan on antanut uudenlainen kieltenopetuskin. Kiitos kollegat! Tapahtuisipa sama ruotsin kielellä!

Joulupäivänä olimme hyvän ystäväni luona jouluaterialla. Taas sai amerikkalainen vieras vatsan täydeltä suomalaisia jouluherkkuja. Lanttulaatikko oli suosikki numero 1! Ja minun omasta joulupöydästäni se ja kinkkukin puuttuivat! Laulettiin joulukaraoket ja juotiin joulupäivän kahvit. Ja kotiin. Sitten koitti tapani ja se selvittiin minu makaronilaatikkoni, imelletyn perunalaatikon ja kalkkunarullan avulla. Jälkiruuaksi luumukiisseliä ja vatkattua hylakermaa. Jouluista musiikkia ja väliin Mozartin ja Tshaikovskin viulukonserttoja. Niin ja lenkkejä jouluisessa lumisessa pakkassäässä tasaisin välein. Siitä piti adoptiokoirani Pipsa huolen!

Joulu meni. Ilman sen suurempia vaurioita. Ja huomenna koittaa uudenvuoden aatto tinanvaluineen Hämeenkoskella. Ja taitaa olla uudenvuoden saunakin amerikkalaisen vieraan kunniaksi. Hmm, uusi vuosi! Koskaan en ole uudelta vuodelta mitään erityistä vaatinut. Mutta nyt taidan vaatia. Kohtele läheisiäni ja myös minua hellemmin kuin edeltäjäsi. Se ei ole paljon pyydetty. Vähän itsekkäästi, mutta minähän tätä elämääni uutena vuotenakin elän!

 

 

 

Paavin messu ja Jumala ompi linnamme

Lauantai 26.12.2009 klo 0:46 - UL

En ole kovin uskonnollinen. En käy kirkossa muuta kuin erityistilaisuuksissa. Mutta näin joulun aikaan huomaan että olenkin kristillisistä kristillisin. Haluan kuulla aina uudestaan laulut Maa on niin kaunis ja Enkeli taivaan lausui näin ja Jumala ompi linnamme.

Jouluna ajatukset kulkevat hakematta lapsuuteen. Meillä aina kotona... Niin, meillä aina kotona oli äidin tekemää lanttu-, porkkana- ja makaronilaatikkoa. Ja kinkku, harmaasuolattu. Ja riisipuuro ja sekahedelmäkeitto syötiin joulurauhan julistuksen yhteydessä. Joululahjoja ei ollut kasapäin niinkuin nykyään. Lahjoista mieleeni on jäänyt punainen puuauto, hopealusikat jotka muka anneettiin minulle lahjana, vaikka ne oikeasti oli äidin ja isän kahvilusikat, jotka olin jo moneen kertaan nähnyt piirongin laatikossa.

Hassulta tuntui katsoa sitä lahjaröykkiötä, jonka pieni lapsenlapsi Mea, ei vielä ihan 5 kk vanha, sai. Mea mastoi hiukkasen paketin käärepaperin kulmaa, sillä ei ollut tietenkään mitään merkitystä mitä paketista paljastui, äitiä ne lahjat innostivat tietenkin. Minusta hauskin oli ankka joka sanoi kvaak, ja lauloi kaikki aakkoset ja sanoi lopuksi kvaak-kvaak. Isommat pojanpoikani eivät ilokseni enää olleet mitenkään lahjanasaantiin erityisesti keskittyneitä. He olivat tulleet Espanjasta Suomeen joulunviettoon ja selvästikin kavereiden tapaaminen seuraavana päivänä oli tärkein joululahja. Luulen että heille suomalaiset jouluherkit olivat tärkeitä. Tärkeää vain se että kaikki tutut asiat olivat kohdillaan. Mutta muuten joulutraditiot eivät näytä heille merkitsevän samaa kuin kahden sukupolven päässä olevalle nostalgiaa huokailevalle mummolle, siis minulle. Tosin mummo ei enää kovin paljoa mitään kommentoi. Ajattelee vain hiljaa mielessään Taatan joulupakinaa ja sitä edeltävää lapsuutensa joulusaunaa.

Minulle tärkein hetki jouluaatossa on keskipäivällä julistettava joulurauha. Amerikkalainen vieraani yritti ensin vähän naureskella sille kun intin että kello 12 on oltava valmiudessa television ääressä gkögilasi kädessä katsomassa kun entinen oppilaani Turun laivaston soittokunnan kapellismestari Timo Kotilainen antaa tahtipuilolla merkin ja Jumala ompi linnamme kajahtaa. Joulurauhanjulistuksesta alkaa minun jouluni. Ja vaadin että kaikki kuuloetäisyydellä sitä kanssani rauhoittuvat kuuntelemaan.

Paavi Ratzinger, paavi Benedictushan hän taitaa, olla kaatui maahan puna-asuisen naisen tartuttua hänen kaapuunsa. Samassa kellahti kumoon hänen kardinaalinsa jonka lonkkaluu murtui. Tapahtuma todisti että paavikin voi langeta. On siis ihminen.  Pietarinkirkon messua katsellessani muistelin Michelangelon kunniaksi järjestettyä messua yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ihmetykseni oli suuri kun paavi kannettiin tuolissa halki kirkon ja kirkkokansa, johon minäkin lukeuduin Villa Lanten johtajan mukana paikalle päässeenä, aplodeerasi, osa polvilleen langeten.

Joulu kuljettaa minut milloin Muurolaan Rovaniemen maalaiskuntaan, milloin Hankoon milloin Kontulaan ensimmäiseen oman kodin joulunviettoon ja iloiseen lapsenodotukseen. Muistan miten aattona jouluherkuttelun jälkeen lähdimme kävelylle puolisoni kanssa ja kompastuin heti alkajaisiksi portaikossa,. Onneksi paksu lammasturkki suojasi pahimmalta tälliltä ja lapsi jatkoi maailmaan tuloon valmistautumistaan ja syntyi kun synnyttämisen aika oli tullut.

Lahjahössötys saisi minusta jäädä pois jouluohjelmasta kokonaan aikuisten kesken. Ja lastenkin lahjanpaljoutta tulisi vähentää. Kolme lahjaa on ihan riittävä määrä, koska ei iPod joulua tuo mutta Hei tonttu-ukot hyppikää tuo. Ja riispuuro. Traditiot ovat tärkeämpiä kuin haluamme uskoa. Pidetään kiinni niistä - maallistuessammekin. Koska elämme kristillisten arvojen ja periaatteiden mukaan toimivassa yhteiskunnassa vaikka emme kirkoon kuuluisikaan tai olisi mitenkään hartaita uskonharjoittajia.

 

 

 

 

Transparenttius

Keskiviikko 16.12.2009 klo 20:19 - UL

Olen sitä mieltä että lehdistö, ammattitaitoiset ja hyvät toimittajat ovat kullanarvoisia demokratian vartijoita. Lahdessa ilmestyvä Uusi Lahti on terävöitynyt Lahden oman kunnallispolitiikan vartijana ja jatkuvina terveisinä valtuutetuilta tulleina terveisinä kaupungintalolta ja Tommi Bergin usein varsin terävinä havaintoina vallanpitäjien motiiveista ja päätöksien taustoista tai suoranaisista epäkohdista.

Olen ehkä väärässä mutta tuntuu kuin nuorempi kaaderi olisi avoimempaa ja valmiimpaa julkisesti ilmaisemaan kantojaan ja myös vastaamaan niistä. On nuoria valtuutettuja joista selvästi aistii asiosta perillä olemisen tai puheenvuoroa varten haetun tiedon. Rohkean uskalluksen omantunnonkysymyksissä olla omaa mieltä eikä myydä mielipidettä painostuksen alaisena.

Vallan kahvassa edelleen roikkuvien on vuosikymmenen tai -kymmenien jälkeen avoimesti kerrottava mitä mieltä he ovat, miten ovat päätöksiinsä päätyneet nyt ja menneisyydessä. Enää ei kannata ajatella että ei äänestäjät enää muista mitä on tullut luvattua samasta asiasta edellisellä vaalikaudella tai sitä edellisellä.

Samoin vastuuntuntoa edellytetään Lahden edustajilta kaupungin ulkopuolella. Osa päättäjistä ei vielä ole ihan oivaltanut että viina ei juomalla lopu ja relaamisen voi tehdä muissakin ympyröissä kuin omaa kaupunkiaan edustaessaan. Muistan aikoinaan yhteispohjoismaisista tapaamisista sen että islantilaiset ja tanskalaiset kukkuivat aamuun asti, olut virtasi ja laulu kaikui mutta luennoilla olivat hekin kahvikuppi vapisevassa kädessä kello 9.00 aamulla kahden tunnin yöunen jälkeen. Moraali edellytti että raskaat huvit kyllä hyväksyttiin mutta aamun luennoilta juhlimisen takia poisjäämistä ei hyväksytty.

Myös virkamiesten ja toimialajohtajien moraalilta edellytetään paljon. On oltava oikeudenmukainen, osattava johtaa ihmisiä, ei vain asioita, toimialajohtajien päätökset on tehtävä ajoissa ja riippumattomasti osapuolia kuunnellen ja kaikille tahoille oikeudenmukaisuutta viestittäen. Kuunteleminen on taito sekin mutta kuuleminen vielä parempi. Vastuun kanto kiperissä kysymyksissä on rankkaa mutta kannattaa. Byrokraattinen ohjekäsikirjan mukainen setviminen ja vatvominen on pahempi vaihtoehto kuin heti ja suoraan ongelmaan tarttuminen. Asioita ei pidä lakaista maton alle ja vedättää niin pitkälle että ihmissuhteet kärsivät ja työntekijät alkavat katsoa töitä muualta. Lahtelainen "aivovuoto" koituu kaupungin tappioksi.

Nykyään nuoremman polven työväki nostaa ongelmat paljon suorasukaisemmin esiin kuin aikaisemmin. Enää ei pelätä kysyä tai kyseenalaistaa. Siksi päälliköiden ja vallanpitäjien on syytä muistaa että valta ei ole itseisarvo ja vallan käyttö on väärämielistä, jos asioita ei hoideta mahdollismman nopeasti kuntoon.

Hyvä työskentelyilmapiiri ja avoin keskusteleva henkilökunta saa asiat hoitumaan, katkeruus ja epäluuloisuus ei ole hyvä työmotivaatiota ylläpitävä asioidenhoitotapa yksityisissä yrityksissä ja vielä vähemmän kaupunkilaisten verovaroin ylläpidetyssä hallinnossa.

 

 

 

 

Käärmettä pyssyyn - Lahden Toriparkki

Sunnuntai 13.12.2009 klo 12:06 - UL

Ensin Lahteen päätettiin ajaa hinnalla millä hyvänsä Rantakartano, kaava ja arkkitehtien muuri keskustan ja Vesijärven väliin, jota asuinalueeksi sanotaan ja rikkaille muualta tulleille kaupataan. Kaupunkia on kehitettävä, mutta Lahti ansaitsee parempaa. Nyt varsinkin kun kaupunki on osa designpääkaupunkihanketta, mikä sekin jäi julkisessa keskustelussa hyvin vähälle huomiolle siihen asti kunnes tulla pamahti tieto siitä että Lahti oli hankkeessa ollut mukana - ja valinta on tehty.

En vastusta kehitystä, mutta väitän että kuntapäättäjien kovin kaarti saattaa syyllistyä näköalattomuuteen, yksiasiaisuuteen. Eivät kaikki valtuutetut ole edes "sisällä" asioissa, vaikka kovaäänisesti niistä puhuvat, Eivät pysty hallitsemaan laajoja kokonaisuuksia puhumattakaan sosiologistaloudellisesta ja esteettisestä osaamisesta. Silloin ovat tietenkin virkamiesten vietävissä, koska heillä on enemmän asiantuntemusta. Mutta päättäjät, kaupunginhallituksessa ja viime kädessä valtuusto vaalivat kaupungin ilmettä ja suuntaa johon kaupunkia kehitetään. Kaupunki on kaupunkilaisten turvarakennelma, muistoja ja uusia ylpeydenaiheita - ja esteettinen elämys! Luovuus ja asioista eri tavalla ajatteleminen voi tuoda uusia oivalluksia jotka koituvat Lahdelle hyväksi.

Nyt on meneillään torin alueen kaavoitus. Innokkaimmat toriparkin kannattajat maalailevat silmiemme eteen perusteluja erilaisin argumentein. Hulluinta mitä juuri kuulin oli että alatorille pitäisi saada joku vetovoimainen rakennus, varmaan kauppakeskus, jotta toriparkista tulisi kannattava. 

Valtuusto kävi tutustumassa Vaasan, Kuopion ja Jyväskylän toriparkkeihin. Me halutaan kanssa! Silti maassamme on  kaupunkeja joissa ei ole toriparkkeja. Ei parkkeeraus Lahdessa ole ongelma. Ongelma on se että Lahdessa kaikkien henkilöautojen omistajien on päästävä autoillaan kaikkialle. Ajattelu nkyy siinäkin että julkinen liikenne on jätetty kehittämättä ajanmukaisella tavalla. Jos bussimatka maksaa 2, 90 e ilman vaihto-oikeutta, on ylitetty sellainen kipukynnys että jos se auto on tullut hankittua, sillä mennään, varsinkin jos useampi perheenjäsen on kyseessä. Lahti, ympäristökaupunki mainostaa ympäristöystävällisyyttään faktalla että sijainti Vesijärven rannalla Salpausselän kauniin harjumaiseman ympäröimänä luonto on tarjonnut tämän saman ympäristön kautta maailman sivu. Kaupunki on muuttunut, ihmisiä on keskittynyt tietyille alueille ja palvelut on sijoitettu tietyille alueille, joten nyt on aika ajan hengen mukaisesti lähteä vähän vatgardistisestikin toteuttamaan ekologisuutta. Toriparkin sijasta paljon enemmän tulevaisuuten suuntaavaa olisi panostaa edulliseen, toimivaan joukkoliikenteeseen. Väitän että suuri syy tyhjillään ajaviin suventoituihin bussivuoroihin on juuri matkojen kalleus. Ei ole varaa käyttää linja-autoja!

Aleksanterinkadun, Vapaudenkadun ja Hämeenkadun ja Vuorikadun varrella olevien kerrostalojen alla on laajoja, väittäisin jopa vajaakäyttöisiä, parkkitiloja. Kartoittamalla ne ja kunnostamalla saataisiin autoparkkeja riittävästi niihin tarkoituyksiin joita torin ympäristö tarvitsee. Silti viihtyisää elävää kävelykeskustaa ravintoloineen ja muine palveluineen voidaan kehittää. Tehokkaat julkisen liikenteen syöttölinjat ydinkeskustan ulkopuolelta autoileville lahtelaisille ja muualta tuleville.Otetaan vaikka idästä mallia. Pietarissa kulkee pienbusseja jatkuvalla syötöllä eri kaupunginosiin, tai Amerikan malliin shuttle-liikenne keskustaan tai raitiovaunuliikenne jonkinlaisen kehänä.

Ymmärrän. Rahaa ne ideat maksavat ja kun kyseessä on tulevaisuus josta emme mitään tiedä on vaikeata taata onnistumista. Mutta kaupunkimme tarvitsee omannäköistään ilmettä, viihtyisyyttä. Tarvitsemme niitä raharikkaita sieltä Helsingin suunnalta tai vaikka suoraan ruuhka-Euroopasta, mutta eivät he tule epäviihtyisään omailmeettömään sikon sokin, kunkin aikakauden hameenhelman pituuden mukaisesti muotiarkkitehtuurin määräämän kaavoitusarkkitehtuurin tukemaan kaupunkiin. He hakevat elävää, toimivaa luontoa arvostavaa ja hulevedet aisoissa pitävää, vihreää modernia Lahtea josta junalla hurauttaa Helsinkiin aqlle tunnissa ja josta asemalta jatkuvasti sukkuloiva syöttäliikenne vie hänet joko autolleen tai melkjein kotiovelle. 

Ei toriparkki ilman luonnollisesti rakentunutta ympäristöä ole mitään. Vaasassa on jo ennen parkkia torin ympäristöön rakentunut liikekeskuksia, hotelleja ym. Kaikki kaupungit ovat omanlaisiaan. On Lahdessa paljon muitakin kaavoituksen kohteita kuin vain toriparkki!

 

 

 

 

 

Itsenäisyyspäivän ajatuksia

Sunnuntai 6.12.2009 klo 12:20 - UL

 

 

Itsenäisyys on iso asia

 

Tänää on 6.12. 2009 Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla lähestyy. Heti itsenäisyyden alussa kansan yhtenäisyyttä ravisteli kansalaissota. Kysyin kerran äidiltäni, miten punaisten ja valkoisten vastakkainasettelu ilmeni Tervolassa Kemin pohjoispuolella. Ensin äitini sanoi että ei mitenkään, mutta tarkemmpi muistelu toi mileen sen miten hän pirtin ikkunasta katseli Kaisajoen, kapean tuskin osaa leveämmän joen, toiselle puolelle ja näki siellä liikehdintää jota nuori tyttö ei ymmärtänyt. Sitten isä Jaakko komensi yht´äkkiä koko lapsikatraan pirtin lattialuukusta kellariin, jäi itse poirtin ikkunan pieleen tarkkailemaan. Sanoi että saattavta ampua. Äitini muisteli että Jaakko sanoi: " Met emmä ole kenenkhän puolella.! Äitini mielikuva oli että Arffmanit eivät olleet mitenkään kiinnostuneita koko kansalaissotdasta, elivät elämäänsä siinä Kaisajoen rantatöyräällä. Tervolassa ei ammuttu eikä äiti oikein pystynyt nimeämään edes kuka oli mitäkin mieltä asioista.

Äitini oli muuttanut jossain vaiheessa Perkjärvelle pitämään kampaamoa ja parturia. Sielää 1930-luvun lopussa äitini tapasi isäni Antin. Minulla on albumissa heidän hääkuvansa, äitini rintamalotan puvussa ja isäni asepuvussa, kuva on vuodelta 1939. Suomen itsenisyys oli taas koetteilla ja silloin kansa yhtenä miehenä ja naisena osallistui maan uhatun itsenäisyyden puolustamiseen. Äidin ja isän poika Paavo - minä olen puolitoistavuotiaana tullut adoption kautta perheeseen eli sodan jälkeen- lähti väkisten vain 13-14-vuotiaana rintamalle ja toimi lähettinä ja kirjoitti äidille ja isälle hurmoshenkisiä vietejä miten oli ollut melkein mukana tuhoamassa ainakin neljäsosaa vihollisen tankista ja miten kohta ollaan jo Moskovan porteilla. Sieltä Paavo pestautui Bore-laivaan salaa vanhemmiltaan ja sen jälkeen äiti ja isä eivät Paavoa koskaan enää nähneet epätoivoisesta etsinnästä huolimatta. Vuosia sodan jälkeen Paavon kohtalo selvisi kun Bore-laivan perämies Blomqvist kirjoitti silminnäkijän kertomuksen Stutthofin keskitysleirin tapahtumista. Bore-laivaa ei koskaan olisi saanut päästää lähtemään Saksaan koska Suomi oli sanonut sopimuksensa irti Saksan kanssa. Laiva internoitiin heti kun se saapui Danzigiin ja koko miehistö vietiin keskitysleirille. Venäläiset olivat jo lähellä tulossa ja saksalaiset yrittivät siirtää kävelyttämällä Sutthofin vangit muualle mutta keskelle kenttää jossa Paavo, toinen keskitysleiriläinen ja keskitysleirin päällikkö seisoivat lensi jostain kranaatti ja kaikki kolme kuolivat silmänräpäyksessä.

Äiti palveli rintamalla muonituslottana ja isä radankorjausjoukoissa hyvin vaarallisissa tilanteissa. Heille toimiminen rintamalla vaarasta huolimatta oli itsestäänselvyys. Tuntui kuin kaikilla olisi sodan aikana ollut oma tärkeä tehtävänsä. Kun rauha vihdoin solmittiin, se merkitsi toipumista viiden vuoden tuskasta, pelosta ja pahimpien pelkojen toteutumisesta selviämistä. Äitini kirjeenvaihtoa Punaisen ristin Merimiesunionin, Suomen yleisradion, Merimieskirjon ja Ruotsin merimieskirkon kanssa ei voi itkemättä lukea. Hätä omasta lapsesta oli niin suuri.

Itsenäisyyspäivät ovat kodissani aina olleet hiljaista hartautta täynnä. Paavon kuva pienenä poikana merimiespuvussaan on aina ollut keskeisellä paikalla kirjahyllyssämme. Vieressä on ollut satumaisen kaunis hääkuva äitini nuorimman sisaren ja hänen kuvankauniin ruotsalaisen miehensä Einarin mentyä naimisiin Bodenissa Ruotsin Norrbottenissa. Kuva oli otettu Suomen käydessä sotaa. Elsa eli hyvä elämän Ruotsissa, auttoi paljon sodan köyhdyttämiä sisaruksiaa Suomen puolella. Hän kuoli sittemmin Upsalassa 77-vuotiaana. Paavo kuoli vain 17-vuotiaana keskitysleirillä.

Itsenäisyys myös yksilötasolla on tärkeä asia. Jotta voisi arvostaa, nauttia asioista, uskaltaa elää omannäköistä elämäänsä vaatii irtirepäisemistä, vanhemmista erkaantumista, kauaksi menemistä, pystyäkseen taas tulemaan lähelle. Paavon itsenäistyminen vaati kovan hinnan ja sekä maan itsenäistyminen että vanhempini arpien umpeutuminen on vaikuttanut minunkin itsenäistymiseeni.

Jatkan perinnettä lapsuudenkodistani, sytytän kynttilät ikkunoille, muistelen vanhempiani, muistelen Paavoa, jota en koskaan tavannut, katson ikkunasta ohuen lumipeitteen verhoamaan maisemaa, Suomea, omaa itsenäistä maatani.

Koulussa useampana itsenäsyyspäivän aattona ja joskus Hangon kaupungintalolla itsenäisyyspäivänäkin, kävin esittämässä Aleksi Kiven runon Suomenmaa: Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen, tuo..." Taidanpa kaivaa taas runon esiin ja lukea sen samalla paatoksella ääneen jolla äidinkielenopettajani Tiilikaiska vaati minut sen lukemaan.