Adieu mon amour

Jostain syystä otsikon ranskalaiset sanat tulvivat mieleeni kun ajattelin huomiseen Tallinnaan lähtöön varustautumisen lomassa kirjoittaa luopumisesta ja samalla uuteen varustautumista.

Kaikesta maallisesta, kaikesta materiasta voi luopua mutta ei koskaan rakkaista ihmisistä. Tai siis ihmisitäkin joutuu luopumaan mutta ihmisillä on toisenlainen sija minun sielussani kuin paikoilla ja tavaroilla. Aikoinaan kun lähdin viimeistä kertaa Siuntion kesäpaikastamme, hyvästelin kalliot ja puut ja talon ja saunan ja lammen. Kuvailen tuota luopumista kiikarin kääntämiseen toisin päin. Ensin kaikki on aivan lähellä, käsin kosketeltavissa, sitten kun kiikarin kääntää, kaikki loittonee ja näkyy aivan pikkuisena. Muistona.  Näin olen tänä kesänä tekemässä Hangolle, Keltaiselle talolle Kappelisatamantien varrella. Kymmenen vuotta se on ollut hyvin tärkeä minulle. On tuntunu hyvältä ja eheyttävältä talven jälkeen somistaa talo kesäkuntoon. Ensimmäiseksi olen aina laittanut kukkaset graniittiportaille ja pöydä ja kaksi tuolia. Siitä pöydän äärestä olen katsellut huikaisevaa taivaan sineä ja lokin lentoa ja kuunnellut satamanosturien ääniä. Sunuisina päivinä olen kuullut sumusireenin haikean toistuvan äänen mereltä, vaikka oikeasti siellä ei enää ole sumusireeniä, mutta niin tarkkaan se on jäänyt mieleeni lapsuudesta ja nuoruudesta jolloin asuin Hangon sataman lähellä aivan meren tuntumassa. Keltainen talo on ollut henkisesti hyvä paikka. Mutta ei enää. Mieleni tähyää jo jotain muuta.

Luulen että Keltainen talo, Mon amour, symboloi myös rakkaudesta kirvoittamista. Ei rakkauden loppua. Se on kuin päästäisi irti ulapalle halajavan veneen kokasta ja antaisi veneen hiljaa erkaantua merelle. Aaltojen keinuteltavaksi.  Sinne sen kuuluu mennä. Ja rannalle jäävän kuuluu heiluttaa ja todeta että näin on hyvä.

Kuuntelin radiosta viulisti Heimo Haiton haastattelun. Hän oli persoonallisuus ja hänen asenteensa elämään ja ihmisiin oli esimerkillinen. Hän oli varhaisesta lapsuudesta asti soittanut viulua, kurinalaista, toisenlaista lapsen elämää. Sitten hän oli konsertoinut ja soittanut ja soittanut, kunnes hänestä tuntui että oli aika kurkistaa muunlaiseen elämään. Hän jätti kaiken ja ryhtyi pummiksi, nukkui autoissa, takapihoilla, tähtitaivaan alla hiekkarannoilla. Imi itseensä elämää ja muiden pummien tarinoita. Hän ei moralisoinut eikä arvostellut, totesi että se oli tärkeä vaihe. Kunnes soittaminen taas alkoi tuntua tärkeältä. Sairaudenkin keskellä, kun ei enää kivutta voinut pitää viulua kädessään ja sydämen asettaessa askelille rajansa, Heimo Haitto totesi että nyt on sitten tullut aika kirjoittaa. Luovan ihmisen vilkkaudella ja kuten hän totesi että hänellä on niin paljon henkistä energiaa jäljellä että se on jotenkin purettava.

Elämä on mekan polveilevaa. Se on virtaava joki, se on suvantopaikka, se on kosken kuohu ja aavan meren syli. Nyt minulla on tunne että on aika jättää turha pois ja kulkea kohti sitä minkä suunnakseen tietää. On niin paljon asioita joihin voi innolla tarttua - tai olla tarttumatta. Luovuus on mahtava asia, se on kuin purje joka täyttyy ja vie. On paljon niemennokkia jotka on kierrettävä ja on uskallettava irrota rannasta - kuin vene!