Vastuu ja sitoutuminen

Olen roskia roskakatokseen viedessäni tai sanomalehteä tienvarresta postilaatikosta hakiessani harrastanut yhteiskuntamme tilan ja sosiaalisen ympäristöni analysointia ja samalla tarkistanut roskatilanteen taloyhtiömme yhteisellä alueella, parinkymmenen metrin kävelymatkalla roskakatokseen ja postilaatikolle ja takaisin. 5 päivää reitillä lojui kokoontaitettu ja litistetty piimäpurkki, auton renkaan alle litistynyt muovinen virvoikejuomapurkki, jätskitötterön kansi ja lukematon määrä tupantumppeja. Lehdestä luin miten turkulaisesta kerrostalosta oli löytynyt vainaja joka oli ollut kuolleena ainakin viisi viikkoa eikä kukaan ollut kaivannut.

Poimin ne roskat sieltä viiden päivän jälkeen taas kerran poimin kun "tieteellinen tutkimukseni" oli päättynyt.  Ei roskien poiminta ole minulle kunniakysymys. Mutta aina välillä minuun menee piru ja tavallaan haluan todisteen joko sille että kyllä joku taloyhtiömme muistakin henkilöistä välittää yhteisestä olemisestamme ja viihtyisyydestämme tai sitten hattuunnukissani käännän tiimalasin ylösalaisin ja ajattelen että kukaan muu kuin minä ei välitä viihtyisyydestä. Siihen johtopäätökseen olen joka tapauksessa tullut että nykyihminen haluaa kaiken valmiiksi ja helpoksi. Siteeraan Steissin nuoria aiemmin vetäneen psykologi Sydänmaanlakan saonaj: Kyllä nykyihminen nautintoa osaa hakea ja mutta annas olla kun tulee ensimmäinen vaikeus, sitä ei kestetä! No ja. Vähän kärjistäen ehkä näinkin. Pahvilaatikot, jotka pitäisi ohjeiden mukaan taitella niin että ne mahtuvat roskapönttöihin, jätetään roskapöntön viereen,  me yhdessä maksamme sitten tästä erikseen kuljettamispalvelusta. Kuitenkin sekin on totta että taloyhtiössämme asuu mukavia ystävällisiä ihmisiä, jotka sanovat huomenta ja päivää ja iltaa toisilleen. Monet heistä tunnistaa autokatoksen automerkin perusteella.

Taloyhtiöömme muutti kaksi vuotta sitten bulgarialaissyntyinen mies suomalaisen vaimonsa ja lastensa kanssa. Oitis hän osuessamme yhtä aikaa roskia viemään alkoi jutella. Oli innoissaan kauniista ympäristöstä, lasten leikkipaikasta ja totesi miten mukavaa on asua näin kun on ihmisiä ympärillä ja joihin varmasti on helpompi tutustua kuin omakottalossa, josta perhe oli muuttanut. Hän sanoi Bulgariassa tottuneensa että ihmiset juttelevat ja ovat kanssakäymisissä toistensa kanssa. Nyt en ole häntäkään aikoihin nähnyt.

Vastuusta yleisemminkin. Minun ongelmani on että kun innostun, teen ja huhkin - ja luulen että muutkin ovat innostuneita tai ainakin innostuvat kun saavat kanssatekijän. Ei se niin mene. Pikku hiljaa käy niin että se hullu huhkija saa huhkia. Se on vähän niin kuin se roskan nostaminen maasta. Nostakoon muut. Tehköön muut. Kyllä se muu keksii ja hoitaa ja tajuaa ja huomioi ja vielä kehittää uusia ideoita. Mutta on kuitenkin kiva saada vähän kunniaa ja nimi, jopa kuva papereihin että näkevät että tällaisessa sitä vaan ollaan mukana. Voi sopivasti ottaa kantaa ja pikkuisen kritisoidakin niin on tullut sen verran osallistuttua. Arvo, kunnia ja maine ovat tärkeitä, vastuun ottamisesta ei niin väliä.  Olisikohan meiltä suomalaisilta päässyt hämärtymään kunniakas periaate "kaveria ei jätetä"´.

Takaisin siihen roskaamisasiaan. Olen huomannut että nyt kun vaikkapa tämä minä, yhteyttä ottava, ystävistä välittävä ja auttava, tekevä ja hymyilevä ihminen en olekaan tekevä enkä auttava eikä hymykään irtoa, ei ole yhteydenottojakaan. Helpotus, kun pääsee siitäkin intoilijasta. Huomaan että puhelimen piuhat vievätkin minusta muihin päin. Mutta en jaksa asennuttaa nitä uudelleen. Samaistun pihan roskaan, jota kukaan ei viitsi edes viedä roskikseen.