Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot, sanoi äitini, kun luusoppaa keitti

Äitini oli aikoinaan taloudenpidon ihme. 1950-luvulla meillä syötiin hyvää ja maukasta ruokaa. Muutenkin äitini huolehti että aina isän palkasta - isä oli ratamestari- jäi sen verran sukanvarteen että äiti saattoi Helsingissä käydessään ostaa minulle tuliaisiksi kauniin puseron tai sellaiset kengät, joita ei muilla luokkani tytöillä ollut. Ostettiinpa meille levysoitinkin, kaappimallinen kiiltävää palisanteria ja sen päälle Helvar-radio jonka kaiuttimista kuuntelimme Metrotyttöjen laulua. Niin hiljainen on kylätie soi usein. Levysoittimen hankinta tehtiin kun äidin säästämät rahat oli moneen kertaan laskettu ja isä ja äiti olivat käyneet Mertasen sähkötavarakaupassa moneen kertaan katsastamassa ja laskettamassa levysoittimen ja radion hintaa. Äiti oli kova tinkimään mutta sai kaupat tehtyä. Hinta ja laatu taatusti kohdillaan - perheen eduksi.

Äiti lähetti minut osuuskauppaan ostamaan milloin 50 grammaa jauhelihaa, milloin 200 grammaa ja usein tehtävänni oli ostaa luita luita luusopan keittoa varten.  Piti olla sellaisia ettei luista kaikkea lihaa oltu kaluttu pois. Luut eivät paljoa maksaneet mutta niistä äiti teki mahtavan hyvää keittoa. Siinä oli porkkanaa, lanttua ja herneitä. Perunoiden piti olla saheroita, se sana on jäänyt mieleeni. Perunat pehmenivät keiton liemeen niin että keitto oli melkein kuin sosetta, luut nostettiin lautasella syrjään kun liha niistä oli ensin tarkoin kaluttu. Minusta vain tuntui että juuri minä sain lautaselleni aina kaikki pippurit. Yhden kerran kun äitini taas varusti minua kauppareissua varten, muistan hänen tokaisseen: Muista Ulla, että ei ne isot tulot vaan ne pienet menot.

Nyt kun olen seurannut sukunimikaimani, minä olen tyttönimeltäni Niva, ympärillä vellovaa optiokohua ja palkan  sekä eläkkeen suuruutta, jostain syystä äitini lause on palannut usein mieleeni. Ajattelen niin että tietenkin Fortumin Mikael Lilius on mitoittanut myös menonsa tulojensa mukaan. Eli ylläpitääkseen kaikkea sitä mihin hän on henkilökohtaisia varojaan sijoittanut, hän tarvitsee nuo rahat. Kouluttaakseen lapsensa hienoissa kouluissa, asuakseen hyvin, omistaakseen arvotauluja, juodakseen ehkä kalliimpia viinejä kuin minä. Lilius on ilman muuta taitava toimitusjohtaja, on luotsannut rohkeasti valtion yhtiötä. Mutta silti väitän että Hankenin käynyt diplomiekonomi voisi tehdä työtä ihan vain innostuksesta työhönsä vähemmillä palkkiojärjetelmilläkin. Ei kukaan ihminen ole niin paljon muita ihmisiä tärkeämpi ja taitavampi työntekijä että työstä saamansa 72 000 euron kuukausipalkan lisäksi tarvitsee vielä sitoutuakseen optioita, joiden summaa nollineen ei tavallinen suomalainen edes pysty oman niukan arkensa keskellä tajuamaan. Jos vaikka hänelle palkasta jäisi verojen jälkeen 30 000 euroa käteen, hänen ei tarvitse pohtia onko varaa mennä yksityislääkärille terveyskeskuksen keikkalääkärin sijasta. Eikä miettiä montaa muutakaan arjen realiteettia.

Monet suomalaiset, eläkeläiset ja muutkin elävät niukin naukin tuhabb´nnen euron kuukausituloilla, tai 700 eurolla, jopa alle sen. Sukunimikaimani alkaa vuodenvaihteessa nauttia eläkettä joka on yli 40 000 euroa! Tällaiset tuloerot koettelevat meidä suomalaisten moraalista ja eettistä mittaristoa. Helposti puhutaan kateudesta tässä yhteydessä. Minusta asiasta purnaaminen ei ole kateutta, on kyse loukkaavasta kohtuuttomuudesta. Tällaisessa kuviossa, jossa toinen osapuoli, poliitikot, tyhmyyttään antaa ja toinen osapuoli ahneuksissaan tietysti ottaa kaiken vastaan, ihmisen ahneus näyttäytyy irvokkaimmillaan. Jotenkin tämä maailmanmeno on ihan kuin Gogolin farssista. 

Työstä nauttiminen, innostuneisuus, jonkin asian puolesta uurastaminen, sitoutuminen ihan puhtaasta ammattiylpeydestä ei tule enää juurikaan  kysymykseen. Nyt johtajille maksetaan palkkioita, optioita, joilla heitä sitoutetaan toimimaan tietyn ajan yhtiönsä edun puolesta. Johtajat ulosmittaavat rahalliset edut työhönottotilanteessa  sopimusta tehdessään siltä varalta että työsuhde loppuu, kahden vuoden palkana ja ties mitä muita takuita. On sitten aikaa  palkan juostessa metsästää uusia töitä. Entä kuinka käy lomautettujen ja poispotkittujen työntekijöiden?

Äidin viljelemä viisaus oli hänen oppinsa minulle tulevaa varten. Nyt kun olen taivastellut tätä aikaa jota juuri nyt elämme, lamaa, joka johtuu meidän ihmisten ahneudesta ja itsekkyydestä, se tulee hakematta mieleeni. Me täällä syytämme amerikkalaisia lamasta mutta me olemme mukana tässä iloisessa itsekkyyden seuraleikissä. Raha tulee rahan luokse, raharikkaat seurustelevat keskenään, taputtavat toisiaan selkään ja sanovat että käänny vain minun puoleeni. Minusta on aivan selvää se että kun kaikki on kaupan, kun uusliberalismin mukaisesti annamme darvinismin jyllätä, siitä ei voi seurata muuta kuin romahdus. Elinkelvottomat ilmiöt, olivatpa ne yrityksiä, ihmisiä, palveluita, mitä tahansa, kysynnän ja tarjonnan periaatetta noudatten karsiutuvat. On vapaa pudotus, jos siivet eivät kanna, lentäjä  satuttaa itseänsä. Kilpailuttaminen on tunkeutunut kaikkeen. Ihmiset kilpailuttavat parisuhteensa, ystäväpiirinsä, ulkoistavat elämänsä. Keskeinen keskustelunaihe on raha ja kiire. Tavalliset ihmiset meilläkin ovat opetelleet muka rikkaan elämäntyylin. Rahalla saa ja hevosella pääsee! Velkaa voi tehdä velan päälle.Keplotella luottokorttien ja erinäisten etukorttien varassa. Elämä on tylsää jos ei ole elämyksiä - silloin tuntee olevansa jotain. Elämästä on tullut rankka survival game.

Olen hämmentynyt siitä, miten yksituumaisen homogeeniseksi maailma on päässyt muotoutumaan. Ilman että fiksut ihmiset huutavat: Stop, väärä suunta! Läpi Euroopan televisio ja lehdistö suoltaa pintailmiöitä, julkkikseksi tyrkyllä olevia tyhjänpuhujia, miljonääriksi, voittajiksi haluavia. Samat kilpailut kilpaillaan maassa kuin maassa, samat visiot keksitään kaikkialla ohjenuoriksi.  Siksi kuuntelen tarkalla korvalla mitä Barack Obama sanoo, onko Hugo Chavez oikeasti kansansa asialla, onko Niinistöstä tullut aidosti inhimillinen oikeudenmukaisuuden äänitorvi. Jospa he olisivati moraalisesti kestäviä suunnannäyttäjiä.

Haluaisin koota pyöreän pöydän ääreen arkkipiispa Paarman, Niinistön, Kristian Smedsin, Kiminkisen,  Päivikki Palosaaren, Jari Sinkkosen ja Heli Laaksosen. Ja on niitä muutama muukin. Ja johdattaisin heidät keskustelemaan siitä, miksi nuoret, työikäiset ja vanhukset eivät voi hyvin Suomessa. Ja kieltäsin heitä käyttämästä kertaakaan sanoja raha, kustannustehokkuus, yhteisöllisyys, kilpailukykyisyys ja globaali talous.