Lahdessa on vaikka mitä! - Eli mitä siitä seurasi kun rautakauppaan lähdimme!

 Ystäväni Niina tuli visiitille luokseni Lahteen. Mitkä riemulliset kaksi päivää. Oikeasti meillä ei olisi ollut syytä mihinkään riemuun saati elämyksiin, kun "mieli ei mesiä leivo" ja alakulo aina pakkaa hiipimään ihon alle. Mutta meilläpä oli hauskaa. 

Lahti on Niinan äidin entinen kotikaupunki ja minun, Niina äidin hyvän ystävän, nykyinen kotikaupunki. Siksi Niinallakin on erityinen kiinnostus Lahtea kohtaan. Hänen isovanhempansa ovat asuneet pitkään Niinan lapsuuden aikanakin Lahdessa. Mutta nyt Niina on 38-vuotias joensuulainen ja katsoo kaupunkeja aikuisen perspekstiivistä.

Mietinmme Niinan kanssa lähtisimmekö Ristinkirkkoon kuuntelemaan Matteuspassiota. En oikein saanut itseäni Matteuspassiotunnelmaan ja niinpä ehdotin kulttuurilautakunnan jäsenenä vierailua rautakaupassa - i stället. Ja se olikin yllättävän kultturelli vaihtoehto teemoineen ja muunnelmineen.

Hyppäsimme Polooni ja ajoimme Vesijärven vieritse keskustaan. Pikku-Vesijärven kohdalla liikenneympyrässä löin jarrut pohjaan ja kaarsin oikealle ja sitten vasemmalle, kun muistin edellisiltaisen keskustelumme vuoden 1918 sisällissodasta, Suomen jakautumisesta punaisiin ja valkoisiin. Kerroin että äitini ja isäni vanhemmat eivät minun tietääkseniolleet minkään värisiä. Äiti muisteli että Tervolassa heidät lapset komennettiin pirtin lattian alle kellariin varmuudeksi kun näkyi valkoiseten liikehdintää piskuisen Kaisajoen vastarannalla. Mutta eivät Arffmannit mihinkään kähinöihin mukaan joutuneet. Isän koti sijaitsi Karungissa Torniojoenrannalla eikä siellä muistaakseni juuri liikehdintään ollut suuntaan jos toiseenkaan. Parkkeerasin auton Paasikivenkadun varteen ja pyysin Niinaan seuraamaan minua  Punavankien muistomerkille (Erkki Kannosto 1978) kapteeni Fellmannin entisille pelloille nykyiseen Fellmanninpuistoon.

Siinäneljä miestä ja nuori nainen on juuri vapautettu Hennalan vankileiriltä. Siinä  he seisovat, kuka uhmakkaana,kädet nyrkissä, kuka katse tyhjänä, kuka eteenpäin astuen ikäänkuin kuitenkin kohti tulevaisuutta. Niina innostui ottamaan kädestä nyrkkinsä juuri avannutta vankia. Siinä Niina seisoi kahden Hennalan vangin välissä muistellen millaisen rähinän oli saanut aikaan herätellessään keskustelua näistä asioista isänsä kanssa. Isä ja isän suku olivat ehdottomasti valkoisten puolella.

 Mutta sitten pälkähtää mieleen Lanupuisto ja Sibeliusstalo. Lanupuistoon emme uskaltaudu jäisten polkujen takia. Mutta kesällä otamme sen ohjelmistoomme.

 Kävelemme Sibeliustalon ympäri, ihastelemme taidokasta puun ja lasin yhdistämistä. Kaunis rakennus, on tultava uudestaan johonkin konserttiin. Lupaan Niinalle että menemme vielä johonkin konserttiin jahka ehdimme. Ja vielä on Piano-paviljonki, puurakennus sekin, tarkastettava. Että osaakin olla sopiva nimi Sibeliustalon edessä Vesijärven laiturille rakennetulle rakennukselle, piano on paitsi instrumentin nimi, myös vuoden 2000 Spirit of Nature Wood Architecture Award -palkinnon saajan Renzo Pianon nimi. Puusta ja lasista rakennetun kulttuurikahvilan on suunnitellut ruotsalainen Gert Wingård.

Tässä vaiheessa pysähtyessämme vielä hetkeksi Sibeliustalon

parkkipaikalle ja katsomme Vesijärven lumipeitteistä kauneutta.

Lopuksi hurautamme vielä kahville Lahden keskustaan torin laidalle. Niina haluaa nostalgiaa. Hän on ollut äidin kanssa Oulaisen kulmassa lapsena. Onkin jo kiire. Oulaisen kulma, tärkeä traditio, loppuu. Kahvila lopetetaan. Mutta onneksi Oulaisen kulma sulkee ovensa vasta toukokuun lopussa, ei siis vielä tänään. Sokoksen Amarillo kahviloineen ja nykyaikaisine viihdykkeineen on avannut aivan vieressä, joten vanha saa mennä.

Ruvetaan vaan me lahtelaiset itse pullistelemaan kaupunkimme kauneudella. Ehdoton juttu on ollut järven rantojen saavutettavuus Lahden keskustan suunnasta. Kun Ranta-Kartano vielä mietitään uusiksi ja tehdään siitä kaunis, viihtyisä alue, jota me Niinan kanssa voimme muutaman vuoden kuluttua yhdessä ihastella. Ei pelottavan massiivista tehoarakentamista, please, on meidän toiveemme. 

Lahdessa on nykyään viisaita ympäristösuunnittelijoita ja kaava-arkkitehteja, muista arkkitehdeistä ja taiteilijoista puhumattakaan. Muutamassa vuodessa Business City öykkärimäisyyksiineen  on muuttunut viihtyisäksi kaunistuvaksi Lahdeksi. Minusta siinä on ideaa että Lahdesta tulisi ympistöosaamisen ja muotoilun ja luovan talouden keskus. Luovuutta, muotoilua, suunnittelua, taidetta ja taitoa ei noin vain siirretä Kiinaan. Yksi unelma minulla vielä on. Voi, kunpa Lahti saisi oman, monitoimi- ja  taidekeskuksen lyhyen kävelymatkan päähän torilta.  Saisin Niinan monta kertaa luokseni käymään ja me voisimme rautakauppareissulla poiketa sinnekin.  Sitten meillä olisi kaikkia...

Mutta jo nyt Lahdessa on - vaikka mitä!