O tempora, o mores!

Tämän päivän nuori on globaali ilmiö. Luulenpa että näin on, olipa hän kaupungista tai maanseudulta. Hänen arkikieltään ovat ipodit, mp3-soittimet, meset. Minä puolestani olin aikoinani hyvin paikallinen  ilmiö. Pikkukaupungin tyttö, kaukana kavala maailma. Minun sanojani olivat  Philipsin kaappilevysoitin ja matkaradio.

Nykyään seuraan, kun pojanpoikani liitelevät cyberavaruudessa naputellen hakusanoja tietäen eksaktisti miten ja mistä. Heillä on kavereita muuallakin kuin omalla kotipaikkakunnallaan. Uhmakkaimpina aikoina he ovat hakeneet potkua räiskimispeleistä ja ties mistä. Nykyään kun he haluavat NBA:n korispaidan tai painikimonon, he tilaavat sen netin kautta (jos saavat luvan ja rahat siihen). Vaatteitakaan ei välttämättä enää hankita paikallisista vaatekaupoista. Kivat treenihousut voi tilata edullisesti vaikka Amerikasta. Ja kyllä he tietävät myös missä netin "pahuus" asuu. Tieto kulkee kaverilta kaverille.

Mutta onneksi urheilu on vienyt pojanpojat mukanaan ja he hakevat netistä lajikohtaisilta sivuilta tietoa lajista ja opastusta harjoittelun, tekniikan ja ravinnon osalta. Niin, ja sitten he meseilevät. On mukava huomata että kun he kesällä Hangossa tutustuivat uusiin kavereihin, kontakti on säilynyt mesen avulla. Eli se paha internet, on myös hyvä. Ja tiedonhankintakeinona, encyklopediana ihan lyömätön.

Joskus olen yrittänyt kertoa 14-vuotiaalle ja ja 17-vuotiaalle, millaista oli kun näin ensimmäiset appelsiinit. Laulaja Eki Liikanen totesi television Viihdekonkarit-ohjelmassa että hänen pojanpoikansa sanovat että "Vaari, kerro taas sitä kalevalaa." Kun alan kertomukseni appelsiineistä, pojatpojat voihkivat  että "voi, älä taas ala." No, olen heille kuitenkin saanut kerrottua miltä tuntui, oisko ollut 50-luvun alussa, kun vanhempani olivat Haaparannalta ostaneet kokonaisen laatikon silkkipaperiin käärittyjä veriappelsiinejä. Ne olivat kuistilla karhealautaisessa laatikossa, ja sieltä sai luvan kanssa hakea yhden appelsiinin päivässä. Kitkeriä - mutta ihania. Etelän hedelmiä - hirveän terveellisiä! 

Ostin 17-vuotiaalle synttärilahjaksi mp3-soittimen. Samalla kun ojensin lahjan kerroin vähän "kalevalaa". Kuvailin ensimmäistä levyssoitintamme. Se oli sellainen kaappimallinen huonekalu, jonka päällä oli Helvar-merkkinen radio, jonka kaiuttimista saatoimme kuunnella kaupanpäälliseksi saatua levyä, Metrotyttöjen  Hiljaista kylätietä. Siihen pojanpoikani sanoi hätääntyneenä että "älä vaan laula, pliis." Itse kyllä ostin Elvistä ja sitä vanhempani eivät ollenkaan voineet ymmärtää: "Sellainen kiemurteleva rasvatukka! Olen pojapojilleni kertonut Markus-sedästä, ja kotihipoista, jossa joimme mehua ja söimme pullaa ja yhden kerran... mutta silloin olin jo 18-vuotias... mehuun oli sekoitettu vähän tuhdimpaakin ainetta. Pojista tuntuu mahdottomalta ajatella että kun olin nuori ei ollut televisiota. Ei niin, me hihkuimme koko perheen voimin radion ääressä kun Voitto Hellsten juoksi ja voitti  Suomi-Ruotsi-maaottelussa. Sitten tuli taloon televisio, merkkiä Blaupunkt ja sen myötä iki-ihana lääkärisarja Ben Casey ja hyytävän karmiva Hitchcock. 

Nuorempi pojanpoika tulee ja kysyy: "Haluut sä nähdä maailman parhaan koripalloilijan kun se donkkaa?" Ja niin me kerta kerran jälkeen yhdessä ihailemme donkkausta ja analysoimme kuinka se tapahtuu. Samassa vanhempi pojanpoika laittaa tekstarin: "Mä tulin kolmanneksi 82-kiloisten sarjassa! Me kattoon netistä sivulta www. ... siellä sä näät kuvia matsista ja palkinnonjaosta."

Nyt, juuri nyt minusta tämä kaikki tuntuu todella hyvältä.

O tempores, o mores! Voi aikoja, voi tapoja!