Pyhäinpäivän ajatuksia E

spanjanmatkan jälkeen

Money talks

- Nuorista

ja perinteistä  - ja turisteista ja Espanjasta

Palasin perjantain puolella yöllä kuukauden lomalta Costa del Solilta. Kuukausi t-paidassa ja shortseissa tuntuu juuri nyt uskomattomalta kun hytisen tietokoneen ääressä paksussa villapaidassa, villasäärystimet lahkeiden päällä, nenä kylmänä. Ulkona on kolme astetta lämmintä ja sumuisen harmaata ja pimeää.

Kävin äsken hautausmaalla viemässä kynttilän äitini haudalle Lahden läntiselle hautausmaalle. Minusta hautausmaakin näytti viluisen ankealta vaikka kynttilöitä oli sytytetty joka puolelle. On kaunis traditio muistaa läheisiä, edellisiä sukupolvia, kauan sitten tai hiljakkoin poisnukkuneita. Suomessa on vähän näitä traditioita ja olisi tärkeätä ihan jo lapsesta lähtien tottua pyhäinpäivän kynttilänvientiperinteeseen, jouluaaton perinne on tutumpi. Perinteet tuovat turvallisuutta. Eivät ne aina lapsista ja nuorista niin hauskoja ole ja he osaavat omalla tavallaan mitätöidä meille vanhemmille tärkeitä tapoja. Kapinoida saa, mutta jotkut tavat eivät ole edes hauska-tylsä-akselille sijoitettavia. Me laitamme jo kuuliaisesti turvavyöt kiinni henkilöautossa matkatessamme, syömme veitsellä ja haarukalla lautaselta, noudatamme tiettyjä kellonaikoja asioiden sujumiseksi jne. Tervehdimme tuttuja, ainakin pitäisi tervehtiä, huomioimme seinänaapurit öiseen aikaan, viemme roskat jäteastioihin jne. Ne ovat kaikki traditioita nekin, jotka ovat osoittautuneet tärkeiksi vaikka olisivat välillä vähän tylsiäkin. Samoin nämä henkisemmät traditiot ovat merkityksellisiä. Ihminen on todella irrallinen elämän tyrskyissä jos ei ole mistä pitää kiinni. Traditiot liittävät meidät edelliseen ja tulevaan sukupolveen, ne luovat muistoja.

Miksi juuri nyt nämä ajatukset pyrkivät mieleeni. Siksi että olin kuukauden Espanjassa. Asuin Benalmadenassa espanjalaisessa kerrostalossa. Olin ainoa ulkomaalainen. Opettelin kunnioittamaan siestaa ja hiljensin radiota kahden ja viiden välillä. Tapasin espanjalaisia naapureitani, kaikenikäisiä ja jokainen heistä katsoi minua silmiin ja sanoi hola. Ja niin tein minäkin. Emmehän me missään aavetalossa asuneet.

Sain nuoria sukulaisiani vajaaksi viikoksi kylään luokseni. He kyselivät miksi kun pyysin heitä puhumaan hiljempää siestan aikana. Heistä oli tyhmää olla hiljaa päivällä ja mekastaa puoliyöhön. Olivat kuulleet vielä varttia vaille kaksitoista yöllä kuinka lapset juoksentelivat kadulla ja hihkuivat kun he itse olivat jo melkein unten mailla. Totuuden nimissä on sanottava, että nämä kaksi nuorta miestä, 17-vuotiaita, varsin nopeasti alkoivat huikkailla hola´ta vastaantuleville. Juttelimme myös paljon siitä että meillä Suomessa vanhempien ihmisten kunnioitus on kärsinyt inflaation. Nuoret puhuvat ikävän halveksivasti, loukkaavasti vanhemmilleen. Mutta ei tämä ole niitä ”Jo Antiikin aikana nuoret olivat huonotapaisia”-juttuja vaan ”Niin metsä vastaa kuin huudetaan”-juttuja. Monet vanhemmat jättävät kentän vapaaksi nuorille. Välttelevät rähinää. Tai käskyttävät ja mekastavat vihaisina itse, alistavat, tukkivat nuorten suun, ennen kuin ovat kuunnelleet, mitä heillä on sanottavaa. Kuitenkin omat vanhemmat tai läheiset aikuiset ovat nuorille sparraajia myöhempää omaa elämää varten. Turvallisten aikuisten kanssa voi harjoitella mitä siitä seuraa jos heittää vanhemmalle: Haista paska! tai etuilee, on piittaamaton muista, töppäilee muuten. Kyllä nuoret odottavat omasta loukkaavasta käyttäytymisestään sanktiota, jonkinlaista rangaistusta. Työnantaja, opettaja, poliisi tai tilanteesta riippuen muu ympäristön ulkopuolinen rankaisee törkeydestä tai loukkauksesta, joskus jopa varsin kohtalokkaalla tavalla. Voi menttää työn tai opiskelupaikan tai joutuu oikeudellisiin seuraamuksiin.

Takaisin Espanjaan. Lämmin ilmanala ja valo tuntuivat ihanalta, mutta Välimeren rantalinja Torremolinos- Bemalmadena-Fuengirola-Marbella sai sydämeni sykähtämään hetkittäin, mutta ei samalla tavalla kuin lomalla Kreikassa tai Italiassa. Ymmärrän että valtaosin  iäkkäät turistit ja myös lapsiperheet valitsevat Costa del Solin. On lämmintä, tasailla kävelykadulla voi jokainen köpötellä omalla vauhdilla tai huristella nykyaikaisella motorisoidulla tuolilla syömään johonkin loputtomista englantilais-, irlantilais-, hollantilais-, kiinalaisravintoloista.Voi elää tutustii. Mikä siinä on shandya tai sangriaa juodessa,Välimeren kimallellessa muutaman metrin päässä.Rentoa ja sopivan leppoisaa. Nämä ihmiset ovat alkaneet tulla tänne kun olivat keski-ikäisiä ja työura huipussaan, ovat ostaneet asunnon auringosta – pelaillen vähän golfia tai pentanqueta aikansa ratoksi. Nyt siitä on kulunut muutama vuosikymmen ja keski-ikä on muuttunut vanhuudeksi.

Espanjalaiset ovat varsin auliisti antaneet Välimeren välittömän läheisyyden muualta tulleiden temmellyskentäksi. Espanjalaiset itse asuvat ylempänä alkuperäisissä kylissä tai kaupungeissa. Rantakatua tarpoessani kohti Bil-Bilin kulttuurikeskusta silmäilin apartamentoskolosseja. Valtavia.  Ei siellä perehdytä espanjalaisuuteen. Keihäsmatkat toivat suomalaisia etelän lämpöön 1970-luvulla, suomen kielellä selvisi hyvin, oli turvallista ja matka tuntui ylelliseltä. Ryhmämatkat ovat muuttunet yksilömatkoiksi. Matka suuntautuu pohjoisen pimeästä tuttuun paikkaan jossa on valoa ja lämpöä. Tuttavatkin tulevat samaan paikkaan. Eurooppa on todella yhdentynyt, sama Lidl kuin Suomessa on Espanjassakin vain kivenheiton päässä. Supermarketit ovat kuin S-marketeja. Ei tarvitse kuin hyllystä ottaa ja kassalle maksaa ja sanoa thank you tai gracias.

Mijaksen kylän sivukujilla yritin kurkistella espanjalaisten keittiöihin ja olohuoneisiin siestan aikaan. Nuuskia espanjalaisen ruuan tuoksua. Matkalla Granadaan ja Alhambran linnaan näin oliiviviljelyksiä ja kumpuilevaa maaseutua. Mutta varsin pian huomasin olevani jotenkin loukkaantunut espanjalaisten puolesta siitä että hollantilaiset, englantilaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja 35 000 (!) suomalaista ovat sumeilematta ottaneet Välimeren rannan itselleen. Tehneet siitä kaikkea muuta kuin espanjalaisen. Samaa tunnetta minulle ei ole tullut Kreikassa eikä Italiassa.  Toscanassa turistit eivät liiku samanlaisella itsestäänselvyydellä italialaisessa ympäristössä kuin koin heidän tekevän Aurinkorannikolla Espanjassa. Eivätkä edes Rhodoksen ylpeät kreikkaliset anna turistien myllätä mielin määrin. Totuus on kuitenkin että ”money talks” ja Espanja on antanut sen tapahtua ostajien ehdolla - ja Välimeren rannan luonnon kustannuksella.