Ulla Lilius
Lahti
lilius.ulla@gmail.com
Ulla Lilius
Lahti
lilius.ulla@gmail.com
11488
Syyskuu 2010 (1 kpl)
Elokuu 2010 (4 kpl)
Heinäkuu 2010 (2 kpl)
Kesäkuu 2010 (3 kpl)
Toukokuu 2010 (4 kpl)
Huhtikuu 2010 (2 kpl)
Maaliskuu 2010 (1 kpl)
Helmikuu 2010 (6 kpl)
Tammikuu 2010 (5 kpl)
Joulukuu 2009 (5 kpl)
Marraskuu 2009 (4 kpl)
Elokuu 2009 (3 kpl)
Heinäkuu 2009 (4 kpl)
Vanhukset ja terveydenhoitoTämä blogini on vuoropuhelua sunnuntaisesta (4.1.2009) Helsinginsanomien pysäyttävästä artikkelista, jonka oli kirjoittanut toimittaja Minna Lindgren. Kun sen on lukenut, ei voi muuta kuin parkaista: Järkyttävää? Miksi annamme tämän kaiken tapahtua? Artikkelissa Minna Lindgren kertoo tositarinan kuinka 78-vuotias nainen sai diagnoosin Alzheimerin tauti ja oman yttärensä kolme vuotta jatkuneen hoivan jälkeen siirrettiin palvelutaloon. Eli siis laitoshoitoon, yhteiskunnan panos-tuotosohjaukseen. Äidillä ei ollut juurikaan fyysisiä vaivoja. Liikkumistarve "tiltattiin" rauhoittavalla psyykelääkkeellä ja lopulta Alzheimerlääkkeen lisäksi lääkekokoelma karttui uskomattoamn laajaksi: verenohennuslääke, unilääke, särkylääke sekä kolmea eri lääkettä virtsatientulehdukseen jota ei ollut edes todettu. Olikohan sotkettu äidin jat jonkun toisen mummon paperit? Unilääkettä oli vanhalle rouvalle määrätty varsin tuhti annos: Kolme Tenoxia päivässä! Eli psyykelääkkeen lisäksi nukkumisesta huolehdittiin koko päivän ajan. Vaikka lääke on tarkoitettu vain tilapäisesti käytettäväksi nimenomaan nukahtamisvaikeuksiin! Tenoxin jatkuvasta käytöstä seuraa omat haittansa, huimausta ja sekavuutta. Mutta onneksi pohjalla oli jo Alzheimerdiagnoosi. Sekavuuden ja huimauksenhan voi aina panna sen piikkiin. Tytär ihmetteli kun äiti heidän tavatessaan aina vain nuokkui silmät suljettuna eikä tunnistanut läheisiään. Alzheimer oli tietysti tarjottu selitys. Vaikka oikea selitys oli henkilökunnan vähyys, potilas piti saada pysymään paikoillaan! Eikö vanhusten laitoshoito tuokin mieleen natsiajan lääkekokeilut? Ja heitänpä vielä mieltäni askarruttavan uuden kysymyksen: Kehitetäänkö yhteiskunnan palveluita yhdessä lääketeollisuuden kanssa? Tiedemiesten nokkeluutta tukemalla lääketeollisuuss pystyy auttamaan suomalaisen yhteiskunnan kehittäjiä tuottamaan eri tarkoituksiin soveltuvasti käyttäytyviä kansalaisia! Henkilökunta kustannustehokkaasti vain minimiin. Pikkujuttu, palvelunkäyttäjät pitää vain sovittaa lääkkeillä annettuun toimintaraamiin. Jules Verne ja Orwellkin olivat ihan amatöörejä omissa tulevaisuusfantasioissaan! Uusliberaslismi on vauhdissa! Miksi me annamme tämän kaiken tapahtua? Mutta takaisin Minna Lindgrenin artikkeliin. Dementiayksikössä vanhukset on saatava nukkumaan klo 2,1 koska yksi yöhoitaja ei pysty hoitamaan hereillä olevia vanhuksia! Laitoksen lääketalkoot hoidetaan puhelinmääräyksinä läheisestä terveydkeskuksesta. Kun on lääke jolla on tietty vaikutus ja potilas on vanha, ei lääkärin enää tarvitse edes nähdä lääkittäväänsä! Mainittu vanha rouva joutui niin huonoon kuntoon että hänet siirrettiin palvelutalosta sairaalaan. Mutta kas, se olikin onnenpotku! Siellä lääkäri tapasi potilaan ja pystyäkseen "oikeasti" kartoittamaan hänen kuntonsa hän "ajoi alas" lääkityksen. Tyttären ihmetys oli valtava kun hän tapasi äitinsä istumassa sängyssään ja äiti tunsi tyttärensä. Vähitellen äidistä kuoriutui pirteä vanhus, joka eli melko omatoimisesti onnellisena laitokshoidossa vielä vuoden verran. Lääkäreiden koulutuksessa ja ammattietiikassa korostetaan diagnoosinteon merkitystä, mutta silti vain osalle dementiapotilaista on tehty kunnon diagnoosi. Lääkitään kuitenkin varmuudeksi, koska nyky-yhteiskunnassa kaikkeen löytyy lääke, mutta lääkitys aiheuttaa lisävaivoja. Minna Lindgren kirjoittaa suomalaisen vanhustenhoidon pyhästä kolminaisuudesta: uni-, kipu-, ja mielialalääkkeistä. Siihen rumbaan kun joutuu, kehä on valmis! "Jaha!, toteaa potilasta huonosti tunteva huonoa suomea puhuva ostopalvelulääkäri, "dementiaoireet ne senkun lisääntyvät, kirjoitetaanpa resepti." Miksi me annamme tämän tapahtua? Siis miksi me suomalaiset annamme tämän tapahtua? Siksi että me olemme ulkoistaneet omankin elämämme. Sen että meillä on vastuu lähimmistämme, naapureistakin, toisistamme. Nyt on keksitty taas yhteisöllisyys ja sanaa hoetaan joka puheessa. On muotia puhua yhteisvastuusta. Mutta miten helkkarissa sitä yhtäkkiä kehitetään, aletaan opettaa kuin keittotaitoa uusavuttomille? Välittäkää toisistanne, auttakaa, kyselkää, olkaa paikalla kun lääkkeitä mummolle määrätään. Suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta välinpitämättömäksi, kylmäksi, heitteillejättäväksi, olemme me itse vastuussa. On surullista että lasten ja nuorten lähimmät omaiset ovat kouluviranomaiset ja poliisiviranomaiset. Ja vanhusten terveydenhoitoviranomaiset! Miksi näin on? |