Lahtelaisena Lahtea ihastellen ja ihmetellen

Ahti Rantasen ennustus lupasi helmikkuun loppuun ja ties kuinka pitkäksi ajaksi eteenpäin vesisateita ja talven tuhoa. Mutta toisin kävi. Kalaevalanpäivän koittaessa on mitä ihanin talvi, on uutta lunta ja pikkupakkanen. Harvassa suurkaupungissa, jollainen Lahti Suomen mittakaavassa on, pääsee kotiovelta hiihtämään, melkein ydinkeskusttastakin. Siksi ei ole ihan tuulesta temmattu aloite, jonka vasemmistoliiton Antti Holopainen teki ensimmäisessäkaupungivaltuuston istunnossa, kun ehdotti latua kaupungintalolta hiihtokeskukseen ja sieltähän pääsee aina Messilään asti. Lahdenkadun yli vain kevytrakenteinen silta latua varten. No, ehkä hyväkuntoinen keksutassa asuva hiihtävä jaksaa muutaman sata metriä kantaa suksia ja sitten sujutella jäällä tai maastossa hyviä latuja myöten keväisessä auringonpaisteessa.

 Tuntuu hyvältä tällainen "entisajan" talvi. Tulee mieleen lapsuuden hiihtoretket. Sukset, joiden siteet eivät pysyneet kiinni, rotaloukut. Mutta silti talveen kuului hiihtäminen. Enää ei ainakaan nuoria saa ladulle millään. Ehkä naisten MM-menestys ja miestenkin saa innostumaan maastohiihtämisestäkin. Sehän on sellaista keksi-ikäisten ja vanhempien naisten puuhaa, vähän ikävytyttävää.

Mutta on muistettava  kesäisen Lahdenkin riemut. Kävelyretki Pikku-Vesijärven ympäri kerran, pari, monta kertaa, on ikääntyneempien lahtelaisten huvi. Muistan kuinka äitini lähes yhdeksänkymmnetävuotiaan vielä kävi kiertämässä Pikku-Vesijärveä. Kävelyretken voi ulottaa Vesijärven satamaan ja sieltä rantaa pitkin vaikka kuinka pitkälle. Lahti on kehittänyt kaupunkikuvaansa positiiviseen suuntaan vuosien varrella. Ehdottoman upea asia on ollut pääsy järven rantaan. Aikaisemminkin järvi oli paikoillaan mutta sen rannat oli varattu teollisuuden käyttöön. Vesijärven satamasta voi kivuta pienellä vaivalla Lanu-puistoon ihastelemaan kiviä jotka lymyävät metsän kätköissä. Ei vaiteskaan ne mitään kiviä ole, ne ovat kiveä muistuttavia veistoksia, suutelevia pareja, notkeita varataloita, yllätyksiä. Monet kerrat olen ulkomaalaisten tuttavieni kanssa Lanu-puistossa kävellyt ja ihastus on ollut joka kerta suuri.

Lahdessa velloo edelleen vilkkaana keskustelu toriparkista ja Ranta-Kartanon alueesta linja-autoaseman tuntumassa. Tällä hetkellä en innostu kummastakaan hankkeesta. Mielestäni torin ympäristöä ja paikoitusta voi kehittää muutenkin kuin maan alle menemällä. Toriparkki-idea on jotenkin muoti-ilmiö. En ole ollenkaan otettu eri kaupunkien identtisestä keskustan ilmeestä. Joissain paikoissa tulee tunne kuin olisi Lidlissä, samat tavarat samassa paikassa. Kaupunkeihin rakennetaan samanlaiset sokokset, samanlaiset kauppagalleriat että tuskin muistaa missä kaupungissa sattuu olemaan. Lahdessahan omaleimaisuutta on tuhoamlla tuhottu 70-luvun arkkitehtuurin voimin. Kun Elokadulta kerrostalon ylimmältä parvekkeelta katsoo kaupungin rakennusarkkitehtuuria, ei voi kuin ihmetellä. Vanhan kerristalon viereen on sumeilematta rakennettu suorakaiteen muotoisia laatikoita. Ei ole yleisilmettä. Ranta-Kartano sulkisi Vesijärven tavallaan keskustan ulkopuolelle vain sen alueen omaksi ylellisyydeksi. Laaja linja-autoaseman parkkipaikka-alue ei ole kaunis nykyisellään. Mutta maisemoinnilla, puuistutuksilla ja joiltain osin matalalla säästeliäällä rakentamisella yleisilme kohenisi. Ja mikä se olikaan se aiakisempi asemakaava joka alueelle on hyväksytty. Kannattaisi kaivaa se esiin!

Olen luvannut itselleni kevään ja kesän koittaessa ottaa ohjelmaan ystäväni edesmenneen Eila Sirnelän vinkin mukaisesti kävelyretket Anttilanmäelle, Asemantaustaan, Kärpäsen alueelle, Kiveriöön, Paavolaan, Keijupuistoon ja Hennalaan nyt alkajaisiksi. Aion lukea alueesta ja sitten tustustua siihen kävellen, ottaa kameran mukaan. Houkuttelen itseni paneutumaan omaan kaupunkiini kuin turisti ikään, ihmetellen ja ihastellen. On paljon mitä en vielä tiedä, kaupunginosia joita en tunne. Kaikissa niissä on jotain omaleimaista ja niillä on oma luonteensa ja asujaimistonsa. Ja kaikki, ainakin melkein on kävelyetäisyydellä! Ylellistä!