Yhteisöllisyys – ratkaisu kaikkeenko?

 

 

 

Kuunnelkaapa mitä tahansa keskustelua suomalaisesta yhteiskunnasta, kuntasuunnittelusta, nuorten ongelmista, vanhempien vastuusta, työttömyydestä, ennemmin tai myöhemmin ainakin yksi keskustelijoista mainitsee lääkkeeksi yhteisöllisyyden lisäämisen tai ongelman syyksi yhteisöllisyyden puutteen. Olen varavaltuutettuna mukana kaupunkini uusille valtuutetuille suunnatussa strategiatyössä. Eipä aikaakaan, kun jo sielläkin ryhmätöissä ja niiden purussa alettiin heitellä tätä yhteisöllisyyttä

Muutaman sanan helppohintainen heittely ärsyttää minua suunnattomasti. Taisi olla pääministeri Matti Vanhanen, joka heitti ilmoille yhteisöllisyyden lisäämisen pohtiessaan Kauhajoen ampumatapauksen herättämiä kysymyksiä ja sitä miten vastaavat kauheudet voisi jatkossa välttää.

Nyt minusta on alkanut tuntua kuin yhteisöllisyys olisi joku mikstuurapullo, josta otetaan aina pahaan oloon tarvittaessa lusikallinen. Ja sitten vaan odotellaan vaikutusta.

Martti Puohiniemi kirjoitti Arvofoorumilla:

” Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyisin paljon. Yhteisöllisyyttä ovat peräänkuuluttaneet niin pääministeri kuin asiantuntijatkin. Nykyisin ihmiset tuntuvat olevan yhteisöllisiä lähinnä netin kautta, mm. tällaisilla keskustelufoorumeilla, IRC:ssa tai vastaavissa. Tällainen yhteisöllisyys on kuitenkin yksinäistä koneen ääressä istumista ja näppiksen naputtelua. Aitoja ihmisiä tässäkin puuhassa kohdataan, mutta vain virtuaalifilttereiden välityksellä.

Millaista yhteisöllisyyttä tämä on?
Vai onko yhteisöllissyyttä ollenkaan?
Ja mitä yhteisöllisyys sitten voisi olla?”

 

Mitä yhteisöllisyys on? Se on vuorovaikutusta. Se on yhdessä olemista face-to-face ja yhdessä tekemistä, se on kuuntelemista ja tarvittaessa tukemista. Se on muiden kanssa keskusteluyhteydessä olemista.Ihminen saa peilin itselleen ja ajatuksilleen ollessaan vuorovaikutussuhteessa muihin. Moni tutkimus osoittaa, että ne jotka omassa elämässään toimivat sosiaalisissä tilanteissa, käyvät yhteisissä harrastuksissa ja kokoontumisissa, voivat paremmin, ovat onnellisempia ja elävät  pitempään kuin muut. Yksinoleminen ei ole yhteydessä olemista, se ei ole siis yhteisöllisyyttä.  Mutta mistä se yksin oleva nappaa itselleen sen yhteisöllisyyden kun sitä ei ole? Ei auta yhtään asiantuntijoioden hokeminen.

 

Mikä minua siis ärsyttää tässä yhteisöllisyydessä? No se että päättäjät ja muutkin  nyt heittävät sen ratkaisuksi kaikkeen, kun ovat ensin panneet koko suomalaisen yhteiskunnan mullinmallin. Suomalaisista vain vajaat 800 000 asuu Jyväskylän pohjoispuolella. Eli ihmiset on pakotettu jättämään kotikontunsa, muuttamaan maalta kaupunkiin, työn perässä, asumaan pieniin kopperoihin. Ne joilla on työtä ovat työn uuvuttamia, ne joilla ei ole töitä ovat syrjäytymässä, Jokainen haahuilee omien vaikeuksiensa keskellä. Kirkko on menettänyt merkityksensä. Tietokone on ottanut ihmisen paikan kun sen avulla saa yhteyden edes johonkuhun vaikka Melbournessa, kun lähellä ei ole kerään. Ongelmat, ahdistus, syrjäytyminen, säästöt, toimimaton terveydenhuolto, itseinho jauhavat vähänkin yhteisöllisyyden tuusannuuskaksi.

Yhteisöllisyyden saaminen takaisin suomalaiseksi arvoksi vaatii pitkäjänteistä toimintaa.

Haloo asiantuntijat, on arvokeskustelun paikka.

Kun sanotaan että yhteisöllisyyttä pitää lisätä, on ruvettava opettamaan ihmisenä olemisen arvoja. Kun ei istuta edes ruoka-aikoina yhteisen pöydän ääressä, ei opita sanoja kiitos, ai ku hyvää, voinks mä auttaa, ootpa kiva ku oot laittanu näin hyvää ruokaa. Kukaan ei yksin pizzaa pureskellessa kysy miten koulussa meni, miten sulla pyyhkii, mulla menee kaikki päin honkia. Yhteisöllisyys ei ole sitä että vastarannalta vastaa kaiku. Se on sitä että on ihminen lähellä, ihminen jota koskettaa, jota kunnioittaa jota rakastaa. Haloo, nyt kun suomalaisen yhteiskunnan hirret ja tukipilarit on  purettu, on talon rakentamisen aika. Rakennusaineet on olemassa kunhan olisi taitavia rakentajia! Toiseen uskoon talo on rakennettava kuin aiemmin. Lähdettävä arvoista. Oltava ihmismäisesti. Olen alkanut yhä enemmän miettiä että vaikka ei niin jumalauskoinen olisikaan, kristinuskon perusarvot ovat hyvät. Heikkoja autetaan, tehdään muille niin kuin itselle soisi tehtävän - sitä kutsutaan muuten empatiaksi! Narsismi, kylmä omanvoitonpyyntinen kaikki-mulle-heti-ajattelu huolestuttaa, mutta silti uusliberalismi ja kovat arvot ovat vallalla.Arvoskeskusteluissamkin kaupungin strategiatyön yhteydessä puhutaan koko ajan rahasta ja se kirjataan ensimmäiseksi arvoksi. Eihän raha ole kuin raami, jonka puitteissa tietyt tärkeät arvot toetutetaan. Näin hyvin meidät on jo aivopesty.Ensin on raha ja sitten vasta on yhteisöllisyys. Näinkö se menee?

 

Suomeen tarvitaan viisaista kirkonmiehistä, tähtietieteilijöistä, filosofeista, kuvataiteilijoista, lauluntekijöistä ja kirjailijoista koottu arvokeskustelufoorumi parhaaseen katseluaikaan toistuvasti puhumaan siitä, miten meidän tulee täällä elää ja olla voidaksemme hyvin. Kerrankaan ei sanallakaan mainittaisi sanaa raha. Olen nimittäin sitä mieltä että kun arvot ovat selvillä ja työpaikat, terveydenhuolto, lapset, vanhemmat ja vanhukset huolehditaan niiden mukaisesti, rahakin hoituu. Rahalla koko ajan mittaaminen on kuin Las Vegasin ruletissa pelaamista. Lopputuloksena voi menettää kaiken! Eikä siihen auta enää yhteisöllisyyden hokeminen.

 

Yhteisöllisyys ei ole vain sana. Se on tekoja.