Oriveden luovan kirjoittamisen kurssin satoa

Luovaa kirjoittamista

Kirjoittaminen on hauskaa. Minua innostaa jostain lukemani Mark Twainin määritelmä omasta luovuudestaan. " Minulla on niin hyvä mielikuvitus että pystyn muistamaan sellaistakin mitä ei ole koskaan tapahtunut. Muistan elävästi kuinka viiden kuukauden ikäisenä juoksin isääni vastaan veräjälle."

Osallistuin Oriveden opiston Luovan kirjoittamisen kurssille ja suoritin kaikki 7 opintoyksikköä. 

Täytetty näätä on Oriveden etäopiston verkkojulkaisu jonka viimeisimmässä numerossa 4/08 on kaksi juttuani. Toinen on proosaa ja toinen on hapuileva murreruno jossa yritän jäljittää isäni tapaa puhua pohjoispohjalaista murretta. Hän oli kotoisin Torniojoki-laaksosta Karungin Korpikylästä ja äitini puolestaan oli Kemijokilaaksosta ja he sujauttivat kumpikin h:n eri paikkaan. Pyydänkin nöyrimmin anteeksi virheitä, murre runossa on sinnepäin. Itse puhuin murretta kotona ja sukulaisten kanssa mutta muuten lähinnä yleiskieltä. Täytetyn näädän numerossa 4/07 on myöskin runoni.

http://etaopit.pp.fi/naata/

Allaolevaproosaruno, tai mikä lie kyhäelmä, on Oriveden Luovan kirjoittamisen 5. opintoyksikön tehtävä. Siinä piti kirjoittaa joko proosaa tai runoa käyttäen kliseitä,kuluneita ilmauksia, joita puheessa usein käytetään. Ne saattvat olla mitääntarkoittamttomia puheen täytteitä. Tai jonkinlaisia tehostuskeinoja. Jää siihen jurottaan, perkele! on yksinpuhelua, päihtyneen jorinaa, jollaista me monet olemme joskus pakon edessä joutuneet kuuntelemaan. 

Jää siihen jurottaan, perkele!

 - Monologi kaljakapakassa

Hei, hei, kuule, sä siellä, just sä,

mul on sulle asiaa.

Älä mee, oota ku mä sanon.

Mä en oo mikään turha jätkä,

kuuliks sä, mä oon kova kundi,

monessa liemessä keitetty.

Mä oon kiertäny muutaki ku tahkoa.

Ja mulla on millä mällätä,

rahaa on niin ettei paskalle taivu.

Ja mähän nääki viulut maksan,

säki tanssit mun pillin mukaan.

Mitä, jumalauta, eiks sana kuulu?

Köyhät kyykkyyn, ku mä sanon.

Tasan ei nääs käy onnen lahjat,

ja sekös sua ottaa koteloon!

Mut sitä saa mitä tilaa,

ja niin makaat ku petaat.

Näin on näreet!

Haloo,onks ketään kotona,

mikset sä puhu mulle?

Ootsä olevinas joku hienopieru?

Eiku hei, just mä hiffasin,

sulla on pallo jotenki hukassa,

sähän oot ku maas myyny.

Okei okei, mä myönnän

mä oon kännissä ku käki,

mut never mind, silti tää on siistii.

Hei, älä mee,  yks juttu vielä, 

oo ny  fiksu ja filmaattinen,

whatever, kyl mä kohta lopetan,

ja lupaan et paan pillit pussiin,

ja poistun takavasemmalle.

Com´on, älä nyt suutu,

mähän vaan heitän läppää.

Ootsä joku vitun tosikko vai?

Kiitti, nyt mulle riitti,

jää siihen, perkele jurottaan.

Mä meen nyt, adios!

1. Ensimmäinen ystävä

Ruskeasilmäinen Oiva oli ensimmäinen oikea ystäväni. Olimme kuusivuotiaita,  kun ystävystyimme ja kymmenvuotiaita kun ystävyytemme päättyi.

Isäni oli hakenut ratamestarin paikkaa Muurolasta Rovaniemen läheltä. Äidin kanssa jännittyneinä odotimme, oikeammin pelkäsimme että hän saisi paikan. Niin siinä vain kävi että  eräänä talvisena maanantaina isä tuli hymyillen ruskea kirjekuori kädessään ja kertoi että muutamme Muurolaan..  Muutimme Muurolaan keväällä. Kuusivuotiaan elämässä se oli valtava muutos. Tuttu ympäristö ja tutut leikkikaverit jäivät entiseen asuinpaikkaan Lahteen. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi tytöksi keinuessani korkeassa puukeinussa kotihan laidassa aamusta iltaan - kunnes tapasin Oivan. Hän tuli keinulle ja katseli aikansa keinumistani ja kyllästyttyään kysäisi:” Eks sie koskhan tee mithän muuta ku keinut?” Pysäytin keinun ja vastasin: ”Kyllä mä joskus reen muutakin.” Siitä se alkoi. Oivan ja minun ystävyys.

Oivalla oli isoveli nimeltä Aarre, äiti ja isä ja koira nimeltä Osku. Isä oli ratatyömies, äiti oli kotona. He asuivat uskomattoman pienessä sinisessä talossa. Siinä oli kuisti, keittiö ja kamari ja poikien nukkumatila oli raivattu keittiön yläpuolelle vintille. Kaikkialla oli hirveästi tavaraa. Istuimme usein Oivan kotona koko perhe. Siihen aikaan ihmiset kyläilivät toistensa luona. Isä, Oivan isä ja Aarre pelasivat korttia keittiön pöydän ääressä ja äiti ja Oivan äiti juttelivat omiaan kamarissa.Oiva ja minä juoksimme tavallisesti pihalla kilpaa Oskun, sekarotuisen pystykorvan ja jonkun muun rodun sekoituksen kanssa. Osku ja Oiva olivat tosi huvittavannäköinen pari. Oiva oli aika pienikokoinen, minuakin lyhempi, Oskun pää ja Oivan pää olivat yhtä korkealla kun olivat vierekkäin.

Oiva oli hirveän viisas ja halusi aina jutella elämää suuremmista asioista, kuten siitä miten maailma oli saanut alkunsa. Jouduin koville hänen kanssaan sillä hän esitti kysymyksiä, joihin oli pakko vastata. Maailman syntyteoriaa pohtiessamme päädyimme kiivaan keskustelun jälkeen kompromissiin että maailma on ehkä saanut alkunsa ihan pienestä kivestä. Me teimme tutkimusretken läheiseen metsään ja havainnoimme kiviä, pieniä ja isoja. Oiva kiipesi isolle sammaleiselle kivelle aseman takana, piti ihan pientä kiveä kädessään ja esitelmöi minulle: ” Kato, tämä pieni kivi kasvaa ja kasvaa ja yhtenä päivänä se on yhtä iso ko tämä kivi jolla mie nyt seison.” Kuuntelin lumoutuneena Oivan viisauksia. Keräsimme muutaman kiven ja veimme ne ulkovajan seinustalle ja päätimme kastella kiviä joka päivä ja seurata niiden kasvua. Tämä tieteellinen koe viimeistään oli osoittava että kaikki oli saanut  alkunsa pienestä kivestä, josta kasvoi iso maapallo.   Kerran kaivoimme ja kaivoimme kuoppaa maahan ja päätimme testata, pitikö paikkansa että kun tarpeeksi kauan kaivaa, tulee Kiina vastaan. Meitä alkoi kuitenkin pelottaa että pudota mätkähdämme kiinalaisten niskaan Kiinan taivaasta. Lopetimme kaivuun liian vaarallisena.

Oivasta piti tulla lentäjä. Läheisellä niityllä hän juoksi kiertäen ja kaartaen kädet levällään ja matki lentokoneen moottorin ääntä.  Näytti kuinka hän laskeutuu juuri tälle pellolle ja poimii minut kyytiin. Minusta se oli ihana ajatus. Oikein toteuttamiskelpoinen. Oiva sanoi myös että sitten kun olemme aikuisia hän ottaa minut vaimokseen kun minä olen aika mukava. Minä tietysti sanoin että mennään vaan naimisiin. Seisoimme päivät pitkät kesällä käsillämme läheisen kaupan seinää vasten ja pohdimme muun muassa näitä naima-asioita. Siinä päät alaspäin ihmettelimme miten hassuilta näytimme ja väittelimme siitä montako lasta meillä aikanaan olisi. Oivan mielestä se ei ollenkaan ollut oleellista mutta Oskun, sekarotuisen koiran hän kyllä ottaisi perheeseemme. Yhtenä helteisenä päivänä taas kiepautimme itsemme ylösalaisin seinää vasten ja pohdimme missä Korea oikein sijaitsee. Silloin oli näet Korean sota ja siitä puhuttiin usein. Muurolan ohi meni usein junia täynnä sotilaita. Myöhemmin kuulin että he menivät Rovajärvelle vuotuisiin sotaharjoituksiin.  Mutta Oiva tiesi kertoa että junat kuljettivat sotilaita Korean sotaan ja oletti että Korea on jossain Kemijärven lähellä  tai siitä jonkun matkan päässä. Minä sanoin että ei sitä Koreaa varmaan kannata pelätä ja että luulen että se ei ole täällä päinkään mutta en ehtinyt kysyä Oivalta tarkennusta, kun äitini ilmestyi tuimana paikalle ja sanoi: ” Heti jalat alas sieltä seinältä. Ei siellä koko päivää käsillä tartte seisoa. Veri menneepi päähän.”

Poltimme myös tupakkaa Oivan kanssa. Kiipesimme läheisen vajan ylisille sanomalehti ja tulitikut mukanamme. Piilopaikassamme tungimme sahanpurua sanomalehtipötköjen väliin ja panimme tupakaksi. Oivalta paloi silmäripset ja minulta sormenpää. Isä huomasi puuhamme ja komensi meidät alas vintiltä. Molempien vanhemmat kokoontuivat neuvonpitoon ja siunailivat yhdestä suusta että olisimme voineet sytyttää koko vajan palamaan.  Katsoimme salaa toisiimme, Oiva ja minä, kuin vakuuttaen toisillemme että emme anna aikuisten nujertaa meitä. Lupasimme kuitenkin että emme enää koskaan leiki tulitikkujen kanssa saati polta tupakkaa. Kuitenkin uskalsimme vielä uudemman kerran livahtaa vajan ylisille. Päätimme näet tutkia mitä kaikissa mystisissä purkeisssa oikein oli. Se tutkimus loppui lyhyeen. Sain rautanaulalla kammettua yhden purkin kammen auki ja sieltä pölähti silmilleni jotain kaasua tai mitä lie ainetta joka sokaisi minut täysin. Säikähdin ja aloin itkeä vollottaa niin hätääntyneenä että Oiva kapusi sukkelasti tikapuut alas ja juoksi isäni luokse huutaen:” Tule äkkiä kattomhan mitä Ullan silmhin meni. Se tili sokiaksi.” Isä rauhallisena miehenä nosti minut alas vintiltä, vei kaivolle ja laski kylmää vettä kämmeniinsä joilla huuhteli silmäni. Vähitellen näkö palasi. ”Pittääkö sitä kaikki paikat tonkia.? Ei niitä purkkeja saa mennä avvaamhan. Niissä voipi olla vaikka mitä myrkkyjä,”, isä varoitteli.

Olimme Oivan kanssa jo aloittaneet koulun. Muurolassa läheisessä maalaistalossa pidettiin kinkerit. Opettaja oli kehottanut meitä opettelemaan Isä meidän- ja Herra siunatkoon meitä-rukoukset ulkoa ja menemään vanhempiemme kanssa kinkereille. Istuimme Oivan kanssa vierekkäin tuvan seinustalla kapella penkillä. Kinkeriväki veisasi mustissaan virsiä ja pappi puhui. Osoitti sitten sanansa meille nuoremmille ja kysyi joko me osaamme Isä meidän-rukouksen. Minä hihkaisin Oivan töniessä minua lujaan ääneen: ”Kyllä mä ainakin osaan.” Pappi pyysi minua lukemaan Isä meidän ja niin maha pystyssä keskellä pirtin lattiaan lujalla äänellä posmitin rukouksen. Livahdin takaisin Oivan viereen ja kuuntelin kehut. Pappi tuli kahvitilaisuuden alkaessa luokseni ja pyysi minuakin ottamaan kahvia ja pullaa. Kiitin ja pyysin että Oivakin saisi tulla kahvipöytään. Niin me Oivan kanssa vierekkäin istuen hörpimme kahvit ja söimme emännän leipomaa  vehnästä. Oiva sanoi: ”Miten sie kehtasit kaikkien kuullen sanua sen Isä meidän? Mie en ois menny.” En minäkään varmaan olisi mennyt, jos ystäväni ei olisi ollut mukana. Esitin rukouksen meidän molempien puolesta, olimmehan me yhdessä sitä harjoitelleet niin monet kerrat.

Varpusen hautajaiset hiekkakuopan reunalla - niin etäällä kotoa että emme olisi niin kauas saaneet edes mennä – on yksi kauneimmista muistoista, joka liittyy ystävyyteemme Oivan kanssa. Keittiömme ikkunaa kopsahti lintu. Kurkistin ulos ja näin että lintu makasi liikkumattomana  kivijalan vieressä. Juoksin ulos ja katsoin pitkään maassa makaavaa lintua ja odotin että ihme tapahtuisi ja virkoaisi. Mutta ei, purskahdin itkuun ja juoksin Oivan kotiin ja sanoin Oivalle: ” Tule äkkiä katsomaan, lintu on kuollut.”  Oiva tuli kanssani ja nosti hervottoman linnun varovasti maasta ja totesi: ” On se kuollu. Meän pittää hauata se.” Niin alkoivat kuumeiset hautajaisjärjestelyt. Oiva haki jostain pahvia ja teki linnulle arkun. Minä poimin kukkia surunvalittelukimpuksi . Mietimme tarkkaan varpusen viimeisen leposijan sijainnin etteivät naapurin Antero ja pikkuveli Jaakko löytäisi paikkaa. Niinpä kahden surijan ja vainajan hautajaiskulkue alkoi matkansa kauempana sijaitsevan hiekkakuopan reunalle. Sinne oli helppo kaivaa tarpeeksi syvä kuoppa, näköala oli mitä mahtavin ja paikka oli syrjäinen. Oiva kaivoi haudan, laskimme linnun arkkuineen siihen, Oiva pappina heitti arkulle hiekkaa ja pyysin häntä lukemaan vielä Isä meidän-rukouksen, jonka molemmat nyt niin hyvin osasimme. Kun hauta oli luotu umpeen, lauloimme vielä virren Ystävä sä lapsien. Laskin kukkalaitteen nyyhkien haudalle. Seisoimme hetken hartaina vainajaa kunnioittaen ja sitten lähdimme astelemaan kohti kotia.

Oivan silmissä asui ymmärrys minua kohtaan eikä häneen vaikuttanut se mitä muut ystävyydestämme sanoivat. Häntä ei haitannut vaikka olin tyttö eikä minua se että Oiva oli poika. Opimme yhdessä paljon. Neljän vuoden kuluttua muuttaessamme jälleen jäin eniten kaipaamaan Oivaa. Siellä hän uskollisena Muurolan asemalaiturilla heilutti minulle jäähyväisiksi. Sen jälkeen en ole Oivaa koksaan nähnyt. Mitäköhän hänelle nykyään kuuluu? Toivottavasti hän on saanut elää hyvän elämän.

2. Jivea ja cha-chata Lontoossa

- Ja mitä siitä seurasi

Hän otti vain ompelukoneen ja juoksi ohitseni ovesta ulos sanomatta sanaakaan, taakseen vilkaisematta. Sen jälkeen en ole ompelukonetta enkä sen sieppaajaa nähnyt.

Olin vasta muutaman päivän tuntenut Stevenin, joka otti Berninani, häälahjaksi saamani ompelukoneen. Häistä oli jo kyllä vierähtänyt tovi, olin jo ehtinyt erota ja asua vuosikausia itsekseni. Ompeluhommat eivät ole koskaan minua kiinnostaneet. Ompelukonetta olin muuttojen yhteydessä raahannut mukanani vain velvollisuudentunnosta. Miniäni oli sitä eniten käyttänyt,. Mutta elämä on tapahtumien jatkumo. Yksi tapahtuma johtaa seuraavaan. Eivät ne ole vain irrallisia sattumia.  Ompelukoneenkin mystinen katoaminen marraskuisen alkuillan hämärään juonsi alkunsa viisi vuotta aikaisempaan tapahtumaan.

Vietimme työtoverini Annukan kanssa kaksi viikkoa Lontoossa 80-luvun puolivälissä. Asuimme suomalaisen tuttavamme asunnossa Croydonissa. Hänen opastuksellaan olimme urakalla paneutuneet englantilaisuuteen, syöneet sconeseja, teeleipiä, nauttineet pikkurilli ojossa  kello viiden teetä, keskustelleet kuningattaresta kunnioittavasti, maistelleet Guinnesiä lakimiesten suosimassa pubissa Towerin lähellä, napostelleet fish and chipsejä Hyde Parkissa ja nähneet musikaalin Cats. Oli siis jo aika tutustua englantilaiseen ballroomiin, tanssisalonkiin, jossa saisimme kokea jivet, cha cha chat, rumbat, hitaat englantilaiset valssit ”oikein” tanssittuina. Suuntasimme kulkumme ballroomiin nimeltä Rivoli. Siellä istui daameja juhlatamineissaan gin and tonicia siemailemassa ja kavaljeerin kumarrusta odottamassa. Tanssisalonki kaikessa prameudessaan oli elämys ja niin olivat tanssitkin. Siellä tanssittiin ryhdikkäästi keskittynein katsein, ei höylätty edestakaisin yksi eteen kaksi taakse, mikä meiltä suomalaisilta salonkitanssijoilta olisi sujunut oikein hyvin. Olimme harpanneet ajassa taaksepäin kolmekymmentäluvulle. Siinä ympäristössä me kaksi naista mustissa pitkissä housuissa ja paitapuseroissamme olimme vähintäänkin outoja lintuja, väärään aikaan väärässä paikassa. Kumma kun eivät meitä jo Rivolin ovelta olleet käännyttäneet.

Rivoliin tuli ihmisiä pitkin iltaa. Ollessamme aikeissa poistua kaarevia portaita alas tanssisaliin porhalsi kaksi vilkkaasti keskustelevaa salskeaa keski-ikäistä miestä. He olivat pukeutuneet  juhlallisesti tummiin pukuihin. Siinä samassa iloiset herrat tempasivat meidätkin mukaan hauskanpitoonsa. Baaritiskiin nojaten siemailimme juomiamme ja nauroimme vedet silmissä. Tanssisalongissa vierailu sai aivan uuden luonteen. Tutustuimme Devonin  Exeteristä kotoisin oleviin vanginvartijoihin nimeltä Mike Thompson ja Pete Henderson. Illasta tuli ikimuistoinen, suorastaan  hulvaton. Mike tunnusti että hänestä ei ole Fred Astaireksi eikä Rivoli ehkä ollut se paikka jossa hän ja Pete halusivat rentoutua jatkaakseen työtään muutaman tunnin kuluttua. Heidän työpaikkansa oli Exeterin vankila, josta he nyt olivat työkeikalla Lontoossa. Murhamiehelle ainoan lähiomaisen, isoäidin hautajaiset pidettiin Lontoossa. Vanki oli koko automatkan ajan ollut käsiraudoin kytkettynä vuorotellen joko Mikeen tai Peteen. Vain lyhyen hetken haudalla vanki oli ollut kytkemättä. Nyt rikollinen, noin 30-vuotias värillinen mies oli ilmeisesti jo unten mailla Lontoon kuninkaallisessa vankilassa. Ei ollut hänen asiansa tietää että hänen vartijansa rellestivät Lontoon yössä. Joka tapauksessa aamukahdeksalta alkaisi 172 mailin pituinen paluumatka Exeteriin.

Mike halusi ehdottomasti yhdessä Peten kanssa tutustuttaa meidät öiseen Sohoon. Tempasivat poliisivaltuuskorttinsa esiin ja mainostivat että nyt oli arvon leideillä ainutlaatuinen mahdollisuus kurkistaa Lontoon  toisiin kasvoihin. Tämä mahdollisuus ei toistuisi. Jos ongelmia ilmaantuisi, ei pelkoa, he hoitaisivat homman. Niin alkoi kierroksemme, jonka aikana näimme prostituoituja, huumediilereitä, tappelunnujakoita, transvestiitteja, toisiinsa kietoutuneita pareja diskon tanssilattialla, mainosvaloja, Sohoa laidasta laitaan. Kiersimme kaikki peliluolat jotka osuivat matkamme varrelle. Pelasimme, tanssimme ja joimme shandya, oluen ja spriten sekoitusta. Ja nauroimme sydämemme pohjasta. Miken ja Peten hervoton hauskanpito oli tarttuvaa – turvallista. Kellon näyttäessä neljää aamuyöllä joimme yöbaarissa kaameat englantilaiset kahvit ja söimme hampurilaiset. Ritarilliset kavaljeerimme saattoivat meidät taksilla Croydoniin ja suuntasivat sitten omaan majapaikkaansa ollakseen aamulla valmiina kuljettamaan hautajaisvieraan  Exeterin vankilan pahnoille.

Mike soitteli silloin tällöin yhteisen hauskanpitomme jälkeen.  Hän kertoili paljon perheestään, kolmesta lapsesta, joista tyttäret olivat jo löytäneet paikkansa mutta nuorimmainen, poika, oli levoton, eikä oikein viihtynyt missään. Oli ajautunut törmäyskurssille ties mistä syystä äitinsä Barbaran kanssa, äiti oli antanut pojalleen porttikiellon kotiin. Mike piti säännöllisesti yhteyttä poikaansa.

Ballroomillasta oli kulunut viisi vuotta. Miken nuorimmainen, kotiin porttikiellon saanut murheenkryyni Steven, soitti minulle rahattomana Raumalta. Tarvitsi yösijaa. Miksi Steven oli Suomessa? Hän oli Hampurissa tavannut suomalaisen merimiehen joka järjesti hänelle pestin suomalaiselta laivalta. Raumalle Steven oli joutunut tapaamansa merimiehen mukana. Mutta miehen avovaimo oli kahden yön jälkeen heittänyt Stevenin pihalle. Isä oli neuvonut soittamaan minulle.

Kävin hakemassa Stevenin Helsingin linja-autoasemalta. Hän oli pitkänhuiskea yliystävällisen nuori engelsmanni, jolla oli vain pieni reppu matkatavarana. Stevenissä ei ollut isänsä elämänriemua.. Sovimme että Steven saisi asua luonani Vantaalla kaksi viikkoa ja sinä aikana selvittää asiansa. Pyytää isältään rahaa koska ilman rahaa hän jäisi ikuisiksi ajoiksi nurkkiini. Steven ystävystyi heti kohteliaana miehenä samassa rivitalossa asuvan vanhan leskirouvan kanssa, kävi tekemässä hänelle lumityöt. Iltaisin juttelimme ja kerroin hänelle kuinka hänen isänsä ja minä olimme tutustuneet. Hän tutustui selvästi itselleen tuntemattomiin puoliin isässään. Illan mittaan ihmettelin kuinka tokkuraiseksi Steven tuli juotuaan vain pullollisen Lahden sinistä, jota minulla sattui olemaan jääkaapissa. No, se ei ollut minun murheeni.

Jouduin lähtemään kahdeksi päiväksi koulutukseen Heinolaan ja Steven jäi itsekseen asuntooni. Kontaktikykyisenä hän oli jo tutustunut lähiympäristössä muihinkin kuin leskirouvaan ja osasi kysyä neuvoa tarpeen tullen. Palasin kurssilta sovittua aikaisemmin toisena päivänä. Kävellessäni parkkipaikalta kohti rivitalonpätkääni, kuulin jo kaukaa kuinka radio pauhasi asunnossani täysillä, ulko-ovi oli sepposen selällään. Keittiön ikkunasta näin että keittiön pöydälle oli kasattu lähes kaikki asunnon sähkökojeet, radio, monitoimikone, leipäkone, kasettinauhuri , sähköhammasharja ja ompelukone. Astuin sisään ja ensi sanoikseni kummastelin miksi kaikki koneet olivat siinä pöydällä jonka ääressä Steven hääräsi. Hän säikähti ja vastasi takellellen että hän halusi kiitokseksi huoltaa ne kaikki. En ehtinyt enempää ihmetellä kun jo valmiiksi ulkovaatteissa ollut Steven nappasi reppunsa ja ompelukoneeni ja syöksyi ohitseni ulos avoimesta ovesta. Hän katosi pensasaidan taakse hämärtyvään iltaan.

Mike soitti myöhemmin illalla tavoitellen poikaansa sopiakseen raha-asioista. Kerroin mitä oli tapahtunut, että Steven oli häipynyt mitään selittämättä ompelukone mukanaan. Mike ei sanonut mitään muuta kuin että selvittää asian. Puhelun jälkeen en ole kuullut Mikesta enkä hänen pojastaan Stevenistä Enkä ompelukoneestani.

3. Rautatieläisen tytär muistelee

12. päivänä kesäkuuta Herran vuonna 2007, kännyköistä, tietotekniikasta, avaruussukkuloista ja luotijunista välittämättä nousen ystäväni Petrin kanssa junaan Lahden Mytäjäisissä. Juna ei ole mikä juna tahansa, kyse on höyryjunasta. Asemakaan ei ole oikeastaan asema ollenkaan vaan Lahden rautateiden varikko. Nousemme salonkivaunuun, joka on yksi neljästä vanhan puuskuttavan Ukko-Pekka-veturin vetämästä vaunusta. Vaunu on tosin väärän värinen, ei Suomessa sen värisiä vaunuja oikeasti ole koskaan ollut, ei sen puoleen muidenkaan vaunujen värisiä. Salonkivaunu on näet räikeän vihreä, muut vaunut ovat punaisia, mielestäni jotenkin halvannäköisiä. Mutta Ukko Pekka on kuten pitääkin, korskuu ja puhisee valmiina ampaisemaan liikkeelle, riemuissaan puhaltamaan pilliin merkiksi että pois tieltä, täältä tullaan. Lahden varikko on varhaislapsuuteni maisemaa. Minä jos kukaan rautatieläisen tyttärenä tiedän, milloin näissä rautatieasioissa huijataan. Alkava matka höyryjunamatka ei kuljeta minua vain Heinolaan ja takaisin. Se vie minut paljon kauemmaksi. Ukko-Pekan lähtövihellys ilmoittaa junamatkan varhaislapsuuteeni alkaneen.

Ollessani parivuotias luulin että osa nimeäni on Lahti Varikko 1. Nimeni posmitin kysyjille komeana litaniana Ulla Anita Niva Lahti Varikko Yksi. Olin ylpeä uljaasta nimestäni ja tuo ylpeys pelasti minut, uteliaan kaksivuotiaan, joka toistuvasti ulotin tutkimusretkeni yhä kauemmaksi kotoa. Kiltit tädit ja sedät tulivat minua käsipuolessaan roikottaen Varikko 1:n alueelle kyselemään kaivataanko täällä Ulla Anita Nivaa. Minä ajattelin vihaisena että miksi nimeni oleellista osaa Lahti Varikko Yhtä ei mainittu. Kotini oli Lahdesta Riihimäelle ja Helsinkiin vievän radan varrella, mäellä, ennen Tornatoria. Mäeltä saatoin valvoa junaliikennettä ja radan toisen puolen pientä Mytäjäisten lampea, suosittua uimapaikkaa. Siellä oli uimahyppytornikin ja uimahyppääjät olivat erityisen tarkkailuni kohteena. Että joku uskalsi hypätä ylimmältä tasanteelta! Muistan kuinka kerran ehkä kolmevuotiaana helteisenä kesäisenä päivänä kaivoin jostain sukseni ja hiihtelin pitkin nurmikkoa kenenkään häiritsemättä, välillä pidin taukoja ja katselin uimarannan elämää. Yritinpä kesän kuumuudessa mäenlaskuakin talviseen tyyliin. Ei onnistunut.

Isäni oli rataesimiehenä Lahdessa ja huolehti radanvartijoiden pomona kiskojen kunnosta. Kävi joskus aina resiinalla tarkastamassa että pöllit eivät kiskojen alla olleet liian lahot ja että kiskojen liitoskohdat pitivät. Kerran isä lähti punaisella resiinalla kohti Okeroista. Antoi pitkän tavarajunan mennä ensin. Hänellä oli resiinan ”sivuvaunussa” joitain työkaluja ja lisää niitä oli istuimen alla olevassa säilytyslaatikossa. Tällä kertaa minä en päässyt mukaan, vaikka usein sain istua hänen edessään ja vetää resiinan sarvista isän polkiessa polkimilla vauhtia. Olin vakuuttunut että minä sain resiinan liikkeelle ja kiitämään hurjaa vauhtia pitkin kiskoja. Isä siis lähti resiinalla kohti päämääräänsä ja minä heilutin hänelle vartiopaikalta mäen päällä. Kului muutama tunti. Puhelin soi. Niin, meillä oli siis puhelin, sitä en ollut tullut ajatelleeksikaan! Puhelin liittyi varmaan jotenkin rautateiden turvallisuuteen ja siihen että isään piti hätätilanteissa saada yhteys. Se ei ollut joka perheen kapistus 1940-luvun lopussa. Nyt puhelimen soidessa isä ei ollut kotona mutta puhelimeen oli vastattava. Äitini äänestä kuulin että jotain huolestuttavaa oli tapahtunut. ”Mitä? Tavarajunako oli tulla päälles? Mutta sehän kulki edellä ja sie resiinalla perässä!” äiti ihmetteli. Soittaja oli siis isä. No, siinähän oli käynyt niin että Okeroisissa pitkässä ylämäessä veturi ei jaksanutkaan vetää pitkää vaunuletkaa ylämäkeen, vaan koko juna alkoi valua taaksepäin. Isä oli resiinoineen aivan sen kannoilla ja kesti hetken ennen kuin hän tajusi että tavarajuna tulee päälle. Isä ehti hypätä resiinasta ja toisella kädellä huitaista resiinan ”sivuvaunun” puolelta nurin niskoin radan sivuun. Ei ollut aikaa nostaa resiinaa kiskoilta. Siinä rytäkässä kirves oli lentänyt isän päälle ja hän suojasi päätään vasemmalla kädellä. Kirveen terä katkaisi hänen vasemman nimettömänsä jänteen ja sormi jäi ikiajoiksi suoraksi. Isä siis soitti sairaalasta ja kertoi että sormi ommellaan siellä. Hän joutui jäämään yksi sairaalaan. Isä pyysi äitiä antamaan puhelimen luurin minulle ja kertoi tapahtuneesta. Keskeytin hänet nyyhkyttäen: ”Isä, kuoletsä nyt?.” Helpotuksekseni isä sanoi että ei hän nyt kuole. Eikä kuollutkaan, hän kuoli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, eläkeiän kynnyksellä.

Lahti Varikko 1 teki kaksi- kuusivuotiaan pikkutytön elämästä seikkailun. Koska olin liikkuvainen ja alati uusista ihmisistä ja asioista innostuva, äitini elämä ei taatusti ollut kovin yksitoikkoinen – eikä huoleton. Kun palasin retkiltäni vapaaehtoisesti tai minut palautettiin kotiin, jouduin usein äitiäni nopeampana ja ketterämpänä pakenemaan hänen kiukkuaan ja tukistamista. Muistan kerrankin kun syöksyin parisängyn alle häntä piiloon hänen rähjätessä siinä sängyn vieressä, aloinkin ihmetellä hänen jalkojaan, paremminkin sääriään: ” Miten voi ihmisellä olla paksut jalat!” ajattelin. Muistan elävästi yhden toisenkin tapauksen Lahti Varikko 1:stä. Oli kesäinen iltapäivä. Äitini lähti kauppa-asioille keskustaan,  helpottuneena kun oli saanut minut vihdoin päiväunille.  Mutta en minä suinkaan nukkunut ja yksinäisen aika tuli tietysti pitkäksi. Huomasin pöydän vieressä tuolin. Sopivan keveä. Nousin sängystä, avasin ikkunan, hilasin tuolin ikkunalaudalle ja laskin sen sitten varovasti maahan. Muistan että oli ähellettävä pitkään ja se vei tuskastuttavan paljon aikaa. Yritin kyllä selvittää ensin että selviäisinkö tutkimusretkestä ilman tuolia. Kypsän kolmevuotiaan aivoilla ajattelin että pudotus maahan on aivan liian vaarallinen ja varsinkin takaisinpääsy lähes mahdoton. Olinpa minä fiksu! Leikin pihalla aikani, katselin järjestelyvetureiden Kukon ja Kanan touhuja ratapihalla. Siellä ne siirtelivät vaunuja raiteelta toiselle. Joskus veturi vain tönäisi vaunua vain sen verran että se itsekseen hiljalleen liukui paikalleen. Tarkkailu otti voimille ja nyt minua alkoi oikeasti väsyttää - ja pelottaa että äiti palaa kohta asioiltaan. Kapusin takaisin nukkumaan, suljin ikkunan huolellisesti, varsinkin yläsäppi oli vaikea saada kiinni. Kohta olin autuaassa unessa. Kun heräsin, äiti oli jo kotona. Ja sitten alkoi ristikuulustelu koskien puuhiani hänen poissaolonsa aikana. Olin näet unohtanut tuolin ulos ikkunan alle. No, läksytys ja sormen heristely siitä seurasi, mutta ei yhtään läimäytystä   Luulen että äiti oli salaa pikkuisen ylpeä kekseliäisyydestäni.

Kuten jo mainitsin, talomme oli korkealla töyräällä aivan radan varressa. Oli vain laskeuduttava rinnettä alas ja kohta oli jo ratapihalla. Siitä isä aina kulki kiskojen yli varastolle ja konttorilleen. Kerran minut yllätti valtava isän ikävä. Olin näet isän tyttö, sillä isällä oli kivat jutut ja kivat leikit. Veisteli minulle kaikenlaisia pillejä ja teki Raili-nukelle hienon valkoisen sängyn ja Eeva-nukelle kehdon. Lähdin etsimään isää. Oli talvi, kuljin lumisella ratapihalla raiteiden välissä ja pian radan viertä tuli vastaani tuttu mies hevosensa kanssa. Hän oli rautateillä työskentelevä hevosmies, Roosin setä, joka reellä kuljetti milloin lautoja, milloin kiskoja, milloin pöllejä. Eräänlainen tavaralähetti. Hevonen oli mielestäni tosi kaunis. Se oli liinaharjainen ruskea suomenhevonen. Olin usein istunut reessä. kuorman päällä Roosin setä oli kiltti, jutteli mielellään kanssani. Nytkin hän viittilöi ja huuteli minulle jotain. Minä huutelin takaisin: ”Onko isää näkynyt?” Samassa Roosin setä ryntäsi reestä, tuli ja tönäisi minut kiskojen välistä niin että muksahdin nurin radan toiselle puolelle ja hän jäi seisomaan toiselle puolelle, kun siinä samassa järjestelyveturi, Kukko tai Kana ajoi ohitse. Roosin setä oli yrittänyt varoittaa minua, olipa veturikin päästänyt hätäisen kiekaisun kuljettajan huomatessa minut, kolmivuotiaan vaeltajan kiskojen välissä.

Ennen höyryjunamatkaa huomaan veturitallin seinustalla raiteenpätkällä valkoisen lumiauran, erillisen vaunun jossa oli siivekkeet joiden avulla radalta saattoi ajaa lumet syrjään. Veturi työnsi auraa edellään. Nyt auravaunu on avattu yleisölle tutustumista varten. Nousen hankalia rauta-askelmia ylös ja astun sisälle auraan. Sama aura jossa kolmevuotiaana join mehua! Kamiina on nurkassa, juuri niin kuin muistankin. Kääntöpyörien suuri koko yllättää minut. Mutta niitä on neljä ja ne ovat kuin tarkoitettu pöydiksi seinäpenkkien eteen. Vaikka lumiauran sisusta on ahtaampi kuin muistikuvissani, se on kuin kalustettu asumiskäyttöön. Lumiauran valkeus on rapistunut ja rautaosat ovat ruostuneet. Se on alistunut kohtaloonsa – vaipumaan unholaan.

Vierailin lumiaurassa kuusikymmentä vuotta sitten! Samoihin aikoihin, kun olin täpärästi pelastunut veturin alle jäämiseltä meidät, koko perhe, oli kutsuttu kylään tuttavaperheemme luokse. Perhe asui tilapäisesti valkoisessa lumiaurassa pistoraiteella ratapihan reunassa. Heitä oli neljä henkeä, kaksi lasta ja kaksi aikuista. Vierailusta muistan sen että vanhemmat joivat korviketta ja me lapset joimme mehua ja mutustelimme pullaa. Lumiaurassa oli kamiina ja sen päällä liesi jolla kahvipannu porisi. Aurassa oli hirvittävän kuumaa, niin että välillä oli avattava ovi pakkaseen, muuten siellä ei olisi jaksanut olla. Aura oli paitsi väliaikainen koti myös käytössä oleva työväline. Asuintilaksi todella ahdas. Siellä oli kahvoja ja isoja rattaita siivekkeiden kulmien säätämiseksi. Rautarattaat olivat varsinaisen tehtävänsä ohella oivia pöytiä, sillä seinävierillä oli säilytyslaatikoita joilla saattoi pöydän ääressä istua. Tunnelma oli kodikas. Vierailu lumiaurassa on niin ainutlaatuinen kokemus että se on säilynyt elävänä mielessäni.

Ukko- Pekka on saanut vesitäydennyksen säiliöihinsä, ei enää varta vasten rakennetusta veturien vedentäyttötornista vaan palokunnan säiliöautosta johdettuja letkuja pitkin. Istun ikkunapaikalla auringon lämmössä. Avaan ikkunan yläosan, tuuli tuo mukanaan paitsi vilvoitusta myös veturin savua. Tuttu tuoksu. Kunpa vaunun nurkkahyllyllä olisi vielä vesikarahvi ja sitä vasten kilisevät lasit. Huomaan odottavani tuota kilinää. Juna nytkähtää liikkeelle, peruuttaa ja muuttaa vaihteen jälkeen toisille kiskoille. Matka kohti Heinolaa alkaa. Pistäydymme Lahden asemalla, jonne on kerääntynyt uteliaita ihastelemaan tuulahdusta menneestä maailmasta. Ukko-Pekka ei kysele, se ajaa sumeilematta Pendolinon raiteille muistuttaen että onnistui se matkanteko ennenkin. Vaunuun nousee lisää matkustajia. Samassa kuuluu veturin vihellys ja matka jatkuu. Kiskot kolkkaavat niin kuin ennenkin. Matkaamme leppoisasti läpi vehmaan suvimaiseman. Ylikäytäviä lähestyttäessä Ukko-Pekka viheltää yhden pitkän ja yhden lyhyen vihellyksen. Vastapäätäni istuu Petri, hyvä ystäväni, jolle kertoilen muistojani rautatieläisen tyttären asiantuntemuksella. Yllättävän paljon mielen sopukoista asioita putkahtaa esiin. Muistan tapahtumia jotka olin jo luullut unohtaneeni. Kuten senkin että oppikouluikäisenä matkustin yksin aina kesän alussa silloisesta asuinpaikastamme Hangosta Tervolaan, kesänviettoon äitini kotitaloon. Matka kesti ainakin12 tuntia. Innokkaana lukijana syvennyin matkalukemiseen niin että eipä aikaakaan alkumatkan junanvaihtojen jälkeen kun olin jo Tampereella. Kun kirja oli puolessa välissä ja eväät syöty, oli aika vetää takki peitoksi ja käydä penkille pitkäkseen. Yleensä tilaa oli aina niin paljon että saattoi varata koko penkin ja nukkua kiskojen kolkkeeseen ja herätä vasta kun Oulu lähestyi. Unen katkaisivat Seinäjoen jälkeen konduktöörin ääni: ” Matkaliput olkaa hyvä.”  Silloin kaikki matkustajat näyttivät matkaliput. Takin alta oli hetkeksi kaivauduttava esiin. Mutta tämän junamatkamme salonkivaunussa on vain erilliset pehmustetut vastakkain sijoitetut istuimet pöytä välissä. Ei näillä penkeillä olisi voinut nukkua muuten kuin päätä pöytää vasten nojaten. Vaunumme katto on ylellisesti paneloitu ja sitä koristavat kauniit lamput. Kaikesta näkee että tämä vaunu on vähän vauraampia matkustajia varten. Mutta enpä ole koskaan ennen salonkivaunussa matkustanutkaan. Eikös ne olleet Mannerheimia ja muita maan johtohenkilöitä varten? Nuori konduktööri näkyy puikkelehtivan käytävällä seisovien matkustajien lomitse. Meillä ei ole kovasta pahvista valmistettuja pieniä matkalippuja, joihin konduktööri naksautti reiän saksillaan merkiksi että lippu oli käytetty. Tosin minun ei tarvinnut pieniä pahvisia lippuja koskaan käyttää. Minulla oli ensin rataesimiehen, sittemmin ratamestarin tyttärenä vapaalippu, pieni paperi, jossa luki vapaalippu ja konduktööri vain vilkaisi sitä ja rei´itti sen.  Petrillä on vain proosallinen kotitietokoneen printti todisteena matkan varaamisesta ja maksusta.

Lähestymme Heinolaa. Juna kolkkaa jo yläilmoissa korkealla sillalla Jyrängönkosken yläpuolella. Ensin yksi huikea veden ylitys ja kohta perään vielä toinen. Saavumme Heinolaan tasan yhdeltä ja odotamme että asemalla olisi soittoa ja jonkinlaista rautatieaiheista tapahtumaa, ainakin kahvikoju. Ei ole muuta kuin kaunis auringonpaiste ja tieto siitä että tunnin kuluttua juna lähteen takaisin kohti Helsinkiä. Kipaisemme juoksujalkaa Heinolan lintutalon ohitse torille kahville ja ehdimme kotvasen kuunnella edellisen päivän humalasta toipuvan miehen monologia ja läheisen pöydän taistelua lähellä kärkkyviä naakkoja vastaan. Minua naurattaa miesten tapa ärhennellä naakoille kuin ne ymmärtäisivät heidän uhkauksensa. Yksi miehistä esitelmöi naakalle joka päivystää viereisen pöydän alla valmiina apajille: ”Tää on mun voisilmäpulla ja mä aion syödä sen ihan kokonaan. Turhaan siinä kärkyt. Kato, mä oon maksanu tän. Se joka maksaa, se syö. Uskallapa tulla varastamaan muruakaan, tai mä käännän sun niskas nurin.” Naakka  ei ole kuulevinaan. Me saamme juoda kahvit ja pitää viinerimme, naakat eivät meistä välitä. Palaamme juoksujalkaa takaisin asemalle. Onkohan Ukko-Pekka saanut juotavaa? Petri vielä tarkastaa junan lähtöajan ja sanoo: ”Toivottavasti juna on vielä asemalla, kun tässä sanotaan että lähtö Heinolasta noin kello kaksi. Mutta ei hätää, siellä se Ukko- Pekka vielä kuuluu huokailevan.

Matkalla Lahteen kysyn Petriltä, muistaako hän Juhani Ahon junamatkan kuvauksen. Siinä Matti ja Liisa pitävät ensimmäisellä junamatkallaan peloissaan varmuudeksi penkin reunasta kiinni, jos vauhti vaikka yltyisi aivan hurjaksi. Juhani Aho matkusti paljon junalla ja aina kolmannessa luokassa koska fiinimpi väki ei häntä kiinnostanut. Minuakaan ei tämä salonkivaunuun mitenkään hurmaa. Se pönkitti aikanaan mielikuvaa siitä että hieno väki ja rahvas oli pidettävä erillään. Olen pinttynyt demokratian kannattaja. Kun juna tulee Upon tehtaiden kohdalle, tiedän kohta olevani perillä. Saavumme Lahden varikolle Mytäjäisten rannalle tasan kello 15.00. Höyryjunamatka, matka muistoihin, on ohi.

4. Pihanäkymä 2

On aikainen kesäaamu. On tulossa kaunis sunnuntaipäivä. Nainen seisoo kiviportailla ja on juuri kääntymäisillään mennäkseen sisälle jatkamaan aamukahvin keittopuuhiaan, kun jokin saa hänet pysähtymään ja katsomaan naapuripihan valtavaa tammea. Miksi se tänään näyttää niin uhkaavalta? Se on synkeän harmaa, yksikään lehti ei värähdä. Puu ikään kuin pidättelee ja kuulostelee.  Samassa nainen huomaa että naapurin lippu on roikkuu surullisena  puolitangossa. Nainen luo vaistomaisesti katseensa oman pihan suuntaan nähdäkseen onko vuokraisäntä käynyt laskemassa lipun puolitankoon. Ei ole. Nyt ei ainakaan ole minkään kansallisen surun päivä. Naapuripihan alakuloisuus, jonkinlainen pahan aavistus on tarttunut koko lähiympäristöön. Nainen käy hakemassa keittiöstä tarjottimelle kahvipannun, kupin ja voileivän, kantaa ne portailla olevalle pöydälle, hakee vielä talon kulmalta päivä lehden ja istuutuu ihmetellen juomaan aamukahviaan. Äänet ovat vaimenneet, on oudon odottava tunnelma. Missä ovat pääskyset? Ihmisäänet kuuluvat oudon vaimeina, tuntuu kuin ihmiset kuiskailisivat. Miksi? Pallonmuotoiset koivut ja sireenimajakin odottavat. Naisen ei tee mieli sulkeutua lehtimajan uumeniin aamusuihkuakaan ottamaan. On oltava valppaana. Pihan perällä kyhjöttävä puuvaja en selvästi kallistunut eilisestä. Huomenna se varmasti on jo luhistunut.

Tammen takana liikkuu hahmo. Hän on naapurin rouva, hänen iloisen naurunsa nainen kuuli edellisiltana lukitessaan ulko-oven ennen nukkumaanmenoa. Nyt rouvalla on jostain syystä yllään musta, pitkä trikoomekko jossa on isoja harmaita kukkaterttuja ja harteilla musta huivi. Hän ottaa tukea tammen rungosta ja kääntyy nojaamaan päätään puuta vasten. Aivan selvästi hän nyyhkyttää. Talosta tulee tummatukkainen tyttö valkoisessa pyjamassa, astelee itkevän hahmon luokse. Naiset halaavat pitkään ja sitten ilmaa viiltää epätoivon ja tuskan huuto joka vaimenee lohduttomaksi itkuksi. Viereisen talon portailla aamukahviaan juova nainen todistaa pakahduttavan surun ja näkee miten tammi ottaa surevat lempeästi suojiinsa, antaa heidän surulleen tilaa ja suojelee heitä. Tammi ei ole enää uhkaavan harmaa.

Maanantaina vuokraisäntä kertoo että naapurin 21-vuotias poika oli varhain sunnuntaiaamuna lähtenyt humalassa kaahaamaan autollaan ja suistunut vähän matkan päässä tieltä, osunut kiveen ja saanut heti surmansa.