Minä kirjoittajana ja lukijana

En osaa laulaa enkä soittaa. Tosin kilttinä tyttönä otin parin vuoden ajan pianotunteja 1950-luvulla. Vanhempani, oikeammin äitini, päättivät hankkia käytetyn pianon. Eräänä keväisenä päivänä salin nurkkaan oli asettunut jyhkeä mahonkinen Irmler-merkkinen saksalainen pianovanhus. Siitä alkoi harjoittelu ja asemapäällikön rouva oli kärsivällinen pianonsoiton opettajani parin vuoden ajan. Hänellä ja minulla oli selkeä käsitys musikaalisuudestani mutta vanhempieni rahallinen uhraus ja vaivannäkö sai minut sinnittelemään siihen asti että jotenkin sain taottua  En sjöman älskar havets våg´in ja Für Elisen. Olin tehnyt velvollisuuteni.

Jo tuohon aikaan, 1950- ja -60-lukujen vaihteessa,  olin löytänyt luovemman ja lahjakkaamman itseni – kirjoittavan minäni. Kirjoittelin runoja, luonnonkuvauksia, pitkiä kirjeitä entiselle koulukaverilleni Jänkälän Liisalle Muurolaan Rovaniemen maalaiskuntaan. Pidin teinivuosina jonkinlaista päiväkirjaakin, joka oli musta vahakantinen vihko. Päiväkirjani oli enimmäkseen luetteloita ja huokailija vaihtuvista ihastuksen kohteistani.  Vesterholmin Kai oli söötti mutta vähän liian kiltti. Kain kanssa saattoi jutella kaikesta. Lähteenmäen Juhani oli parin vuoden ajan salarakkauteni kohde. Hän oli näet liian vanha, hän oli kaksi vuotta minua vanhempi! Puustellin Raimo ruskeine silmineen ja Elvis-kampauksineen oli ihana, myös muiden tyttöjen mielestä. Raimon ihanuutta ylistin monen sivun moneen eri otteeseen. Muistan vieläkin Brylcremen tuoksun, joka levisi ympäristöön hänen hiuksistaan. Raimolla oli  tummanharmaa lättähattu,  jonka keikkuminen Elvis-kampauksen kruununa  oli ihme. Miten Raimo sai hatun pysymään päässään Hangon myrskytuulissa?

Koulussa olin innokas aineenkirjoittaja ja osallistuin raittiuskilpakirjoituksiin voittaen oman sarjani raastavan opettavaisella kertomuksella perheestä jonka elämää isän tolkuton viinanjuonti koetteli.  Käsityönopettajani, todellinen muinaisjäänne, Linda Immonen oli saanut minut ja luokkani tytöt vakuutettua alkoholin vaaroista. Puin vain Lindan opit kauhukertomukseksi. Sillä heltisi raittiuskilpakirjoituksen voitto. Palkintona oli rahasumma jolla sain ostaa kirjoja paikallisesta neiti Kaasisen kirjakaupasta kirjoja. Ostin Aale Tynnin runokokoelman, Hilja Valtosen  Opettajattaren romaanin pehmeäkantisena ja  keittokirjan Hyvää arkiruokaa.

Kun elämässäni on ollut vaikeita aikoja, olen tarttunut kynään ja pyrkinyt kuvaamaan tuntojani. Kirjoittaminen on ollut keino purkaa mieltä ja samalla saada ote tunnemyllerryksestä. Olen hetkittäin käynyt vuoropuhelua itseni kanssa lukemalla kirjoittamaani tekstiä ja ottamalla uudelleen kantaa asioihin joista olen kirjoittanut. Tunnetila kirjoittamishetkellä verrattuna valmiin tekstin lukemishetkeen on tietenkin erilainen. Kipeää kokemusta pystyy tarkastelemaan käsivarren matkan päästä, vaikka kuinka olisi kirjoittanut jokaisen sanan välimerkkejä myöten sydänverellä. Kirjoittaminen on oman itsen ja muiden ihmisten ymmärrettäväksi tekemistä. Jos pystyn löytämään ajatuksille ja tunteille sanat, pystyn paremmin tajuamaan ihmisenä olemista, omia ja myös muiden tunnetiloja, syitä ja seurauksia.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä lähdin itsekseni Lontooseen. Matkustelin kaupunkia sen äärilaitoja myöten maanalaisella ristiin rastiin. Havainnoin ympäristöäni ja painoin mieleeni tuokioita metrovaunussa istuessani, ihmisiä, kasvoja ja ilmeitä kahvilassa, kadulla, rullaportaissa, puistoissa. Yritin kiteyttää havaintoni runon muotoon. Se oli hauskaa. Muistan miten innoissani istuin Bayswaterissa hotellihuoneessani sängyn reunalla, kirjoitin ja kumitin ja kirjoitin uudelleen.  Kun olin tulokseen tyytyväinen, kirjoitin runon kuulakärkikynällä puhtaaksi. Olen kirjoittanut eräänlaisia monologeja, lähinnä naisena olemisesta, ihmissuhteista, hylätyksi tulemisesta, syvästä yksinäisyyden tunteesta. Yksinpuheluilla on kohde, ne on on kirjoitettu ´sinulle´ mutta ´sinä´ olet vaiti ja vain minun ´ääneni kuuluu´. Hyvin usein `sinä´on Aarre, tärkeä ihminen, jolle olen rupatellut asioitani. Aarre on elämäni virstanpylväs!

Kahdeksantoista vuoden ajan olen ollut erilaisissa oppikirjatyöryhmissä väsäämässä kielten, ruotsin kielen oppikirjoja. Se on erilaista kirjoittamista. Tehtävien ohjannoissa, tehtäväksiannoissa  on kiteytettävä taloudellisen tarkasti ja yksiselitteisesti ohje. Kaikkien tehtävään tarttuvien on pystyttävä ymmärtämään tehtävän tarkoitus ja miten se on suoritettava. Omaksi vahvuudekseni olen kokenut innostavien, hulvattomienkin teksti-ideoiden keksimisen ja kehittelyn. Äidinkielinen ruotsinkielinen ammattikirjoittaja on sitten kirjoittanut niiden pohjalta tarinan. Oppikirjatyössä yksi harrastukseni ja kiinnostukseni kohde on ollut keksiä teksteille nasevat, lukemaan houkuttelevat otsikot. Valmiin tekstin otsikoiminen niin että oppilas innostuu sen nähdessään ajattelemaan: Tämä teksti on pakko lukea. Siinä olen joutunut syvällisestikin pohtimaan sanojen merkitystä. Haastavinta on ollut poistaa esteitä joita opiskelijat ovat itselleen viritelleet miettiessään miten rakentaa niukalla sanavarastollaan kokonainen aine. Ohjenuoranani olen pitänyt omassa kirjoittamisessani ja opiskelijoitani opastaessani Mark Twainin sanoja: ” Minulla on niin hyvä muisti, että voin muistaa asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut.” Kirjailija taisi jatkaa jotenkin tähän tapaan: ”Muistan aivan selvästi kuinka viiden kuukauden ikäisenä juoksin veräjälle isääni vastaan.”

Nuorempana luin yötä päivää, kaikenlaista kirjallisuutta, runoa ja proosaa. Laadusta tinkien. Raahasin joka viikon perjantaina kirjastosta seitsemän kirjaa Netta Musketista Veijo Mereen ja Ernest Hemingwayhin. Neljätoistavuotiaana luin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Muistan vieläkin tunnelman, jonka kirjan lukemisesta  syntyi. Tuntematon sotilas oli isäni ja minun yhteinen juttu. Kyselin isältä minkälaista rintamalla oli ollut. Hän kertoi muutamia ´läheltä piti´ -kokemuksiaan radankorjausjoukon vetäjänä. Minuun teki vaikutuksen isän tapa kertoa, hän ei ryssitellyt eikä puhunut halventavasti vihollisesta vaikka oli monta kertaa vain muutaman sentin päässä kuolemasta. Hän sanoi usein: ”Ei, Piiku, rintama-aikoja kukaan mielellään muistele. Ei ne ole mitään hauskaa kuultavaa.”  Pitkään aikaan en  en ole jaksanut lukea kuin pari kolme romaania vuodessa.  Lukemisesta on tullut tehokasta ammattiin liittyvää hyötylukemista. Nyt on kirjateko ja työelämän kiireet takana päin ja on taas aikaa heittäytyä kirjojen kiehtovaan todellisuuteen.

Omia tekstejäni en ole juurikaan luetuttanut muilla. Paitsi tietysti silloin kun olen ollut jonkun  kanssa esimerkiksi kirjeenvaihdossa. Silloin tällöin olen myös kirjoitellut päivälehden yleisönosastoon ja konkreettisesti tuntenut miten kynän ja sanan voiman. Kirjoittamalla voi sekä huutaa että kuiskata, kivittää rikki ja korjata. Viimeksi kirjoitin suoraa ja selkokielistä tekstiä kotikaupunkini nuorten psyykkisten ongelmien hoitamisesta, oikeammin hoitamatta jättämisestä. Olin tyytyväinen, kun kirjoitus havahdutti jopa paikallisen alan lääkärikunnan kirjoittamaan aiheesta.

Minulla on useita lempikirjailijoita. John Irvingin romaanit ovat aina kiehtoneet minua. Ihailen kirjailijan huikeaa mielikuvitusta. Kun Irvingin matkaan lähtee, ei koskaan tiedä mihin päätyy ja mitä matkan aikana tapahtuu.Kyse ei ole mistään valmismatkasta. Oli aika jolloin ahmin kaikki Graham Greenen kirjat. Mieleeni on jäänyt Haitin saari ja ihmiset Papa Docin hirmuhallinnon aikana. Greene on jotenkin hienostunut kirjailija, mutta ei silti pitkästyttävä.

Ahvenanmaalaisen Sally Salmisen kirja Katrina teki valtavan  vaikutuksen, samanlaisen kuin parikymppisenä lukemani Halldór Laxnessin Salka Valka.  Voimakkaita meren ja tuulen muovaamia naisia sekä ahvenanmaalainen Katrina että islantilainen Salka Valka. Meri antoi ja meri otti, ja opetti.Nämä kaksi naista tulevat hakematta mieleeni kävellessäni nuoruuteni maisemissa Hangon graniittikallioilla merituulen tuiverruksessa. Meri on minun elementtini, se yhdistää ja erottaa, jatkuu horisontin taakse, järvi ei koskaan, se on liian kesy.

 Nykyään olen aivan myyty Heli Laaksosen leikkisän kypsiä murrerunoja lukiessani. Hän kirjoittaa niin tarkoin sanakäänteitään, hauskasti niin tosia asioita.. Lukijana huomaan usein yllättyväni itsekin hörähtäessäni spontaanisti nauruun lukiessani vaikkapa Vinkei yksinäisil naisil: Jumakek, meinasi oja aja. Nii hyvänäköne mänty ja iha yks. Heli Laaksonen saa minut yllätettyä yhdistelemällä asioita niin metkalla tavalla että pitkään runon lukemisen jälkeen vielä jään kertailemaan lukemaani ja herkuttelemaan sillä. Heli Laaksonen tekee sen vielä minulle täysin vieraalla länsimurteella!

Koen kirjoittamisen tarvetta, aihe muhii mieleni sopukoissa pitkään.  Hakee muotoaan Mistä alkaisin ja miten etenisin? Tunnen olevani niin amatööri kirjoittajana, että en ole tietoisesti edes osannut kehitellä mitään kirjoittamisrituaaleja ennen työhön ryhtymistä. Mieli täyttyy asioista, ja kuormaa on jotenkin purettava. Uusi lastihan on jo kohta taas odottamassa. Assosiaatiot ponnahtelevat mielen sopukoista kuin mainosvalot, vilahtelevat välähdyksinä. Sanomisen tarve sisälläni kasvaa kasvamistaan, kun on sanalla vaikuttamisen halu,  on asioita jotka on saatava pois mieltä painamasta. Huomaan aina järisyttävissä elämänkäänteissä hamuilevani kynää ja paperia. Erilaisista mapeista ja vihkoista löydän vuosien takaisia aihioita, kuvauksia mielen maisemista ja tapahtumista hamasta nuoruudestani lähtien. Paljon olen heittänyt roskiin mutta jotain on säilynytkin.

 Kun kirjoitan, suollan tekstiä kompastellen. Mieleeni tulvii asioita. Minun on vaikeata vastata lyhyesti minkäänlaisiin viesteihin. Tekstiviesteihinkin tarvitsen enemmän kirjainmerkkejä kuin vastaanottamissani viesteissä on. Haluan kirjoittaa viestin juuri sille henkilölle jolla on ollut minulle asiaa. Henkilökohtaisesti. Antaa jotain itsestäni. Sähköpostiviestit venyvät helposti, kun mieleeni tulee kaikenlaista, josta on vielä lisäksi muistettava mainita. Vaikka kirjoitan ryöppyämällä, väittäisin että punainen lanka säilyy, ainakin itselleni. Toivon tietysti että lukija oivaltaa mitä haluan kertoa. Haluankin tavallaan ollakin haastava, pitää lukijaa kädestä hetken verran. Minusta ei ole vielä ainakaan noudattamaan viisautta: Lyhyestä virsi kaunis! Tätä pulppuamista on opeteltava hillitsemään omaleimaisuutta menettämättä.

 Proosan kirjoittaminen kiehtoo eniten, koska en ole paneutunut runomittoihin ja loppusoinnulliset  runot tuovat lapsuuden kiiltokuvavihkot mieleen. Toisaalta haluaisin kirjoittaa mieterunoja, tiiviitä  havaintoja ympäristöstä ja tunnelmasta. Olen joskus kokeillutkin runomaista ajatuksen kiteyttämistä.  Pitää vain jaksaa hakea juuri sitä oikeaa sanaa, täsmällistä ilmausta.Sen löytäminen kohottaa oman vaatimattoman henkilökohtaisen ajatuksen yleisinhimilliselle tasolle.

Vahvuuteni on luovuudessa, ajatuksen lennossa, joka välillä on kuin karannut ilmapallo.Assosiaatiot usein kompastelevat toisiinsa, ja se on heikkouteni. Ehkä löydän jonain päivänä sellaisen pitkämielisyyden itsestäni että jaksan hioa tekstiäni, hakea puun syyt esiin ja antaa niiden kertoa. Tarvitsen kuitenkin kaaoksen ja runsauden, jota opettelen yksinkertaistamaan. Muodissa,taiteessa, arkkitehtuurissa, ihmisissä pelkistyneisyys antaa tilaa aisteille, tunteille, ajatuksille. Tiedän kyllä että tarjoilen asioita liian valmiina, puhkikirjoitettuina. Ei kukaan jaksa märehtiä jo kerran valmiiksi pureksittua! Mutta olenhanvasta kisällintöitä tekemässä, varsinaiset näytöt vielä antavat odottaa itseään.

Tietysti haaveenani on proosan, miksei mieterunojenkin, julkaiseminen – jollain foorumilla. Yksikin lukija riittää. Olisi  upeata luoda sanoilla sellaisia maailmoja että muutkin kuin itse, ainakin lähimmät, jotka tuntevat minut, pysähtyisivät ja sanoisivat: Kappas vain! Aika tyttö! Haluaisin kirjoittaa kansiin minulle tärkeän ihmissuhteen kaikkine kehitysvaiheineen, haavoineen ja riemun tunteineen.

Toinen aihepiiri, unelma, on kirjoittaa kolmen naisen tarina.  Kolme naista ovat biologinen äitini Hilja, adoptioäitini Anni ja minä. Hilja mitä ilmeisimmin rakastui sodan aikana saksalaiseen sotilaaseen ja siitä seurauksena minä synnyin sodan aikana. Anni,   voimakas pohjoispohjalainen nainen ei olisi itse asiassa  minua sairastelevaa puolitoistavuotiasta tytönrääpälettä olisi halunnut edes ottaa vaivoikseen. Pelkäsi että kuolen kuitenkin. Adoptioisäni Antin tahto ratkaisi.Hän sanoi että tyttö jää taloon kun Hilja oli minut sinne ensin sylissään kantanut. Annin uhmakas poika Paavo, jonka adoptioisäni oli ottanut nimelleen, sai surmansa Stutthofin keskitysleirillä karattuaan vain poikasena merille. Anni sulki surun Paavon menettämisestä visusti syvälle sydämeensä, ei käsitellyt asiaa, itkut itkettyään, enää koskaan. Valokuvan merimiespukuisesta pienestä pojasta  hän kuitenkin säilytti kirjahyllyssä elämänsä loppuun saakka. Anni vaikeni kipeimmistä kokomuksistaan. Niin vaikeni Hiljakin. Ei kertonut minun olemessaolostani kenellekään sen jälkeen kun oli minut Annille ja Antille luovuttanut. Olenko minäkin vaiennut kun elämä on kovistellut? No, kolmen naisen tarina muhii alitajunnassani mutta kyllä se sieltä ulos pyrkii. Paavon tarina, tuon uhmakkaan14-vuotiaan pojan karkaaminen ensin rintamalle lähetiksi ja sitten merille, laivan internoiminen ja nuoren, silloin vain 17-vuotiaan seikkailijan kuolema kranaatin räjähdyksessä keskitysleirillä vain päivää paria ennen venäläisten tuloa on kirjoitettava muistiin jälkipolvia varten. 

Välitavoitteena ennen "varsinaiseen aiheeseen" pääsemistä aion kirjoittaa pienimuotoisempia juttuja ja opetella kirjoittamisen ja tyylien perusasioita, ilmaisun napakkuutta ja ilmeikkyyttä. Paul Valery on oikeassa sanoessaan: ”Kaikki sellaiset tavat katsoa asioita, jotka eivät yllätä meitä, ovat vääriä.” Minäkin haluaisin löytää oman kertojantyylini, omaleimaisen tavan käyttää kieltä, kuvata,  kertoa - yllättää.