Varjele minua katkeruudelta ja katumukselta

Luin eilen ja toissapäivänä mutkan kautta sukulaisen englanniksi kirjoittaman kirjan. Se oli muistelmateos työurasta, lähinnä siitä miten asiat olisivat menneet, jos olisivat menneet toisella tavalla, ja suurelta osalta niin kuin hän olisi halunnut asioiden menevän. Silloin olisi kaikki ehkä ollut paremmin kuin nyt - tai sitten ei. Selvästi kovan luokan management kovassa businesselämässä on ollut traumaattinen kokemus. Kirja on pikkutarkka kuvaus ratkaisuista, neuvotteluista, strategioista, tapahtumista kuinka ne menivät, ratkaisujen vaikutuksista ja vaihtoehtoisista mahdollisuuksista ja ihmisistä jotka eivät kuulleet tai halunneet kuulla kirjoittajan esittämiä vaihtoehtoja. Kirja on tärkeä ja on varmasti ollut vapauttava prosessi kirjoittamisen aikana, ainakin toivon sitä. Se on hyvin rehellinen tilinteko. Ja hyvin kirjoitettu.

Kirja pani minut ajattelemaan elämän syviä kysymyksiä. Aikoinaan olimme perheenä lähes päivittäin tekemisissä kirjan kirjoittajan ja tämän perheen kanssa. Muistan lukemattomat tiukat keskustelut ruokapöydän ääressä, sen kyltymättömän kunnianhimon joka kirjoittajasta henki ympäristöön. Kirjoittaja oli guru jota henkeä pidätellen kuuntelimme. Hän tarvitsi luotettavat henkilöt joille saattoi ajatuksiaan purkaa ja niitä vähän testatakin. Hänen vaimonsa oli ehdottoman lojaali ja väsymätön tässä suhteessa. Hoiti pojat, syötti heidät erikseen että isän ei tarvinnut ärsyyntyä rankan businesspäivän jälkeen. Vaimo oli oman äitinsä esimerkkiä noudatten jättänyt omat urahaaveensa syrjään ja omistautunut miehensä työuran tukemiseen, mikä nykyään on todella harvinaista. Haluaisin joksus kertoa vaimolle siitä miten hänen äitinsä uskoutui elämänsä viimeisinä aikoina minulle todeten että oli koko elämänsä tehnyt miehensä toiveiden mukaan mutta oli nyt niin emansipoitunut että halusi matkustaa eri kulkuvälineellä heidän lomapaikkaansa kun ei halunnut osallistua puolisonsa muiden ihmisten käytöksen arvosteluun hänen äkseeratessaan milloin konduktöörejä, milloinbussinkuljettajia puhumattakaan etuilevista koululaisista. Vain viikkoa ennen kuolemaansa hän sanoi miehelleen että tämä saa tästä lähtien itse pestä omat sukkansa.

No, kirjankirjoittajan ja hänen vaimonsa elämän piti olla selkeän nousujohteista.  Kirjoittajasta piti tulla alle kolmekymppisenä ison yrityksen pääjohtaja edessään loistava tulevaisuus. Kaikki oli niin selvää ja valmiiksi pedattua. Mutta edellinen johtaja, joka oli hänet perintöprinssikseen valinnut sairastui ja kuoli ennen aikojaan. Sen jälkeen alkoi omien, jälkeen päin kirjoittajan itse kyseenalaistamiensa valintojen jatkumo. Kirjaa lukiessa tuli väistämättä tunne että kirjoittaja aina tuli vetäneeksi pakasta väärän kortin. Mitä jos olisi mennyt valmistuttuaan toiseen firmaan ja lähtenyt kulkemaan sitä polkua? Kuitenkin hän koko ajan eli taloudellisen vaurauden, suorastaan yltäkylläisyyden  ympäröimänä - mutta kunnianhimo ei tullut tyydytettyä. Oli useampaan otteeseen lähdettävä merta edemmäksi kalaan eli Atlantin toiselle puolelle. Mutta omalla kentällä tärkein jäi saavuttamatta. Omassa henkilökohtaisessa elämässä raha kyllä tuli rahan luokse - oman työn tuloksena ja niin kirjoittajan kuin vaimonkin puolen perintöjen kautta. Tiedämme kaikki kliseen: Raha ei tee onnelliseksi.

Amerikkaan muuton jälkeen - lukijasta tuntuu että hänet tavallaan pakotettiin ylittämään valtameri, menemään tarpeeksi etäälle. Sen jälkeen kirjan kirjoittaja ei tuntunut enää kokevan syvää iloa ja mielihyvää oikeastaan mistään. Kirjaa lukiessa tulee ajatelleeksi että onhan olemassa muutakin elämää kuin pelkkä työ. Siksi minua ilahdutti suunnattomasti hänen vilpitön arvostuksensa ja rakkautensa vaimoaan kohtaa. Se paistaa kirjan sivuilta useassa eri yhteydessä. Itse asiassa vaikutta että vaimo olikin loppujen lopuksi ainoa jonka arvostelukykyyn hän täysin luotti.

On erikoinen tunne lukea menetyjäksi luokittelemansa henkilön kirjoittamaa kirjaa joka samaan aikaan kun on suomalaisen ja kansainvälisen liike-elämän aikalaishistoriaa, on henkilökohtaisen työhistorian loputon pettymysluettelo. Jälkiviisaana kirjoittaja ikäänkuin elää elämäänsä uudelleen miettien: "jos lehmällä olisi siivet se lentäisi". Eihän sellaista ihmistä olekaan jolla ei ole omaa via dolorosaa. Mutta jos pettymykset liittyvät työhön ja jos taloudellista katastrofia omalla kohdalla ole edes näköpiirissä, siitä selviää ja jossain vaiheessa on tyytyväinen että on säästynyt pahemmalta. Jollain tavoin kuitenkin mieltä kaihertaa että kirjoittaja ei sittenkään osannut iloita siitä että muu elämä meni hyvin. Lapset pärjäsivät ja rinnalla oli huumorintajuinen kannustava vaimo, jota kirjoittaja aidosti rakastaa vielä ikääntyneenäkin. Jos koettelemukset liittyvät omaan terveyteen, läheisen ja rakkaan ihmisen hyvinvointiin, suhteisiin jälkikasvuun, rakkauteen, hyväksytyksi tulemiseen, ne ovat sittenkin vaikeampia vastoinkäymisiä kuin yksi pääjohtajuuden sivu suun meneminen - vai ovatko? 

Voisi vähän spekuloida ja yrittää selittää, heittää mukaan lukijan omia tulkintoja. Miksi vain ylin mahdollinen johtotehtävä ja vastuu  on ainoa joka riittää? Olisiko hän silloin tuntenut lunastaneensa omat vaatimuksensa - "ei olisi pekkaa pahempi" kun olisi luonut vähintään yhtä arvostetun työuran kuin oma isä, kaikkien tuntema liike-elämän alalla. Mutta olympiakulta jäi siis  haaveeksi.  Ymmärrän toki että miehen kohdalla se on paljon vakavampi juttu kuin naisen. Ura ja työ ovat tai ovat ainakin aiemmin olleet hänen ikäluokkansa miehelle tärkein asia, olemisen oikeutus, sitten on tullut vasta muu. Harrastuksetkin ja vapaa-ajan vietto palvelivat työtä, kontaktien luomista ja ylläpitämistä. Aina valmiina, valppaana ja varuillaan.

Kirja oli silloin,  kuin se ei kertonut vain yrityksen organisaatiokiemuroista vaan sisälsi jonkin omaa mielenliikettä kuvaavan toteamuksen esim neuvottelujen jännittyneestä ilmapiiristä, hermoja raastavasta sopimuksen syntymisen vedättämistä amerikkalaiseen malliin viimeiselle aikarajalle tai vähän sen yli, pienet tuokiokuvat, lyhyesti ja tarkasti ilmaistuna toivat ekstraväriä. Kirja oli varsin hyvää luettavaa. Sujuva, toteava,  ei rönsyilevä kirjoitustyyli miellytti minua. Kirjan kiinnostavuus tuli minulle maallikolle ja humanistille siitä että olin itse kuullut niin paljon osasta asiota joista kirjassa kerrotaan.