Ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä!

Sunnuntai 18.7.2010 klo 14:15 - UL

18.7. 2010  Etelä-Suomen Sanomat ja Helsinginsanomat

Kiinnostuksesta poimin tyttöjen ja poikien nimet jotka esiintyivät kasteilmoituksissa ja syntymäpäiväonnitteluissa em. lehdissä mainittuna päivänä. Nimistä huomaa että lapselle on haluttu antaa persoonallinen omaleimainen nimi. Ilahduttavaa on että ns Hollywood-nimiä ei juurikaan ole lapselle ahluttu antaa, ehkä moni nimistä periytyy isovanhemmilta. Alla olevan listan kaunein tytön nimi on mielestäni Nella. Ja poikien nimistä Sulo-Viljami, jos Roopen ja Santerin nimiä ei lasketa.

Tytöt:

Alisa

Emma

Iisa

Joanna

Kaisla

Maisa

Nella

Nelleonora

Nicola

Olga

Sani

Selma

Senja

Siina

Siiri

Sinna

Sofia

Pojat:

Aamos

Aapo

Anton

Erkko

Hermanni

Hugo-Oskari

Kaapo

Kasper

Lenni

Matias

Miska

Petter

Roope

Saarni

Santeri

Sampo

Sulo-Viljami

Minun lastenlasteni nimet ovat Santeri, Roope ja Mea. Kauniita nimiä kaikki kolme!

Roskien poiminta venyttää kiristäviä reisilihaksia

Lauantai 17.7.2010 klo 13:17 - UL

Asun viihtyisässä rivitaloyhtiössä. Talomme ovat kahden viime vuoden aikana kokeneet julkisivuremontin ja putkiremontin. Asuinkustannukset kohosivat reippaasti mutta asumisen ilme ja laatu paranivat myös. Talot ovat hyvin rauhallisella alueella ympärillä vehreyttä ja ulkoilumahdollisuuksia vaikka muille jakaa. Järvi siintelee parin sadan metrin päässä.

Joka päivä käyn useampaan kertaan lenkillä beagle-Pipsan. Joudun siis kuntoilemaan halusinpa tai en. Ja kyllä minä haluan. Minulla on aina hihnan kahvassa koiranjätöspussi valmiina  jätöksien korjaamiseksi.

Me olemme Pipsan kanssa nyt kuukauden tehneet havaintoja ihmisten suhtautumisesta roskiin. Ja kun tutkimuksemme uhkasi laajentua liian kattavaksi, supistimme sen vain taloyhtiömme alueelle ja kadun puolelle. Havainnointiaikana, reilu kuukausi, on päätyyn kertynyt yksi litran jäätelön muovipakkaus. Sen kansi seikkaili itsekseen siirtyneen pensasaidan taakse taloyhtiömme pihapiiriin. Kokoelmaan liittyin pari muovipussia, joista toinen sinnikkäästi pysytteli pensasaidan juurella oksaan takertuneena. Sittemmin roskaseurueeseen liittyi Daim-patukoiden kuoret, jäätelötötterön kansi ja suojapaperi, muutama karkkipaperi ja käärepaperi ja tyhjä tupakkarasia. Pipsan kanssa odottelimme että JOKU MUU kuin me tarttuisi asioihin ja keräisi jätteet. Mutta ei tarttunut. Toissapäivänä ja eilen sekä tänä aamuna ryhdyimme toimeen. Poimimme Pipsan kanssa kaikki roskat, veimme taloyhtiömme roska-astiaan. Nyt talojemme pääty on siisti. Nyt me Pipsan kanssa alamme uuden havainnointirupeaman ja teemme seurantatutkimuksen, havainnoimme, milloin bongaamme ensimmäiset uudet roskat.

Luulen että moni taloyhtiömme asukas aivan samalla tavalla kuin minä ajattelee että  kyllä se kuuluisa Joku Muu kyllästyy roskiin ja poimii ne pois. Ihminen nimeltä Joku Muu ei asu ainakaan meidän taloyhtiössämme. Viihtyisyys säilyy, kun ihminen nimeltä MINÄ ITSE tarttuu asioihin ja siistii asuinympäristöään, vaikka ei itse olisikaan sotkenut kadunvartta tai piha-aluetta.

Nykyään on turha ajatella edes sitä että julkiset ja yhteiset oleskelutilat siivottaisiin kaupungin taholta samalla tavalla kuin lihavina vuosina. Olemme jo huomanneet miten kadun varrella ruohokentät rehottavat ja kasvavat ja kasvavat. Sitten joskus jossain vaiheessa ne ajetaan koneella siisteiksi, sitten kun ne alkavat olla esteettinen haitta. Koneen tuhdolla istuva vain harvoin jalkautuu nostaakseen roskat maasta. Ei varmaan kuulu toimenkuvaan. Tekninen virasto on säästökuurilla sekin.

Nämä säästökuurit voitaisiin kääntää voitoksi edes niin että kaupunkilaiset, minut ja taloyhtiöni asukkaat, aivopestäisiin, saataisiin infottua niin että viihtyisyys ja siisteys ei ole Jonkun Muun asia. Lapset laittaisivat äitinsä riemuksi karkkipaperit housuntaskuihin kotiin kuljetettavaksi. Ja että roskan voi siinä autolle mennessä ja roskakatoksen samalla ohittaessa poimia ja poiketa sinne katokseen, viedä pois yleisilmettä ja viihtyisyyttä häiritsemästä.

Sitä paitsi kumartaminen ja polvien notkistaminen on hyvä liike. Venyttää sopivasti kiristäviä reisilihaksia ja – opettaa nöyryyttä!

Stadsdirektören talar svenska!

Tiistai 29.6.2010 klo 19:12 - UL

Juuri nyt on harva se päivä Etelä-Suomen Sanomien mielipidesivulla ollut kipakoita kirjoituksia ruotsin kieltä vastaan. Ruotsin kieli on vähän kuin koirankakka, tasaisesti toistuva suomalaisen kiukunkohde. Hassua!

Minua pakkaa hymyilyttämään, kun samanaikaisesti luen, tänään viimeksi, lehdestä ihastelua uuden pääministerimme Mari Kiviniemen ruotsin kielen hallitsemista kohtaan. Hänhän piipahti Ruotsissa tapaamassa Ruotsin pääministeriä.

Tuonpa korteni keoon näin blogin muodossa.Olen näet elämäntyöni tehnyt sekä em. kielen opettajana että ruotsin kielen oppikirjojen tekijänä. Vuosine varrella olen käynyt aiheesta keskusteluja. Ollessani ruotsinopettajien puheenjohtajana lyhyen aikaa, 1990-luvun alussa silloinkin käytiin tiukkaa keskustelua aiheesta. Oli lanseerattu uusi oppiainekin nimeltä pakkoruotsi, jolla nimellä ainetta yhä kutsutaan. Helsingin Sanomien toimittaja soitti ja pommitti kysymyksillään yrittäen saada minut vastaamaan että ruotsin kieli vapaaehtoiseksi. Piste. Silloin taklasin aiheen vetoamalla ruotsin kielen suullisen kielitaidon puolesta. Sanoin että asenteet kieltä kohtaan muuttuisivat, jos pystyisimme kouluissa opettamaan tehokkaammin puhuttua kieltä, mutta totesin että ei onnistu käytettävissä olevalla tuntimäärällä eikä niin kauan kuin ylioppilaskoe voimakkaasti kirjallisine painotuksineen on olemassa. On harjoiteltava yo-kokeen mukaista tuottamista. Olisin halunnut sanoa että niin kauan kuin ruotsin kieli on pakollisena yo-tutkinnon osana. 

Olen edelleen sitä mieltä että ruotsin kielessä pitäisi suomalaisen lukiolaisen saada nimenomaan suullinen valmius. Silloin pakollisuuuskaan ei tuntuisi pakolta. Maailma on muuttunut niin paljon että ruotsin kielen asemaakin pitää voida tarkastella uudelleen. Pakollisuusa voisi olla johdatuskurssi. Ja sitten alkaisi vapaaehtoisuus. Pakko on näet ankara isäntä ja toimii hyvääkin asiaa vastaan. Vapaaehtoisena valinnaisena kielenä muiden valinnaisten kielten joukossa hyvät kieltenopettajat voisivat tehdä ihmeitä tunneillaan ja kasvattaa ruotsin kieleen avoimesti suhtautuvan kieltä sujuvasti puhuvan joukon suomalaisia. Ei nyt sentään kokonaan luovuteta pohjoismaista kanssakäymistä suomenruotsalaisille!

Tänään olin Lahden kaupungintalolla Novu-seminaarissa. Novu-viikon viralliseksi kieleksi oli sovittu englannin kieli. Ohjelmavihko oli pelkästään englanniksi. Kyse on pohjoismaalaisten Lahden ystävyyskaupunkien nuorten vuotuisesta tapaamisesta, Seminaari oli suunnattu heidän mukanaan tulleille poliitikoille ja luottamushenkilöille. Tilaisuuden aloitti Lahden kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta, toivottaen vieraat tervetulleiksi ruotsiksi ja sitten kysyen pitääkö hän esityksensä englanniksi vai ruotsiksi. Kuulijat toivoivat yhteen ääneen - på svenska. Ja sitten Jyrki Myllyvirta piti ilman papereita sujuvan esityksen - på svenska! 

Vilken positiv överraskning! Olin iloisesti yllättynyt ja ylpeä kaupunkimme kielitaitoisesta kipparista.

Kun Savon linjan kuljettaja rattiin nukahti

Lauantai 26.6.2010 klo 17:36 - UL

Oli aamu. Finnairin kone Malagasta oli laskeutunut Helsinki-Vantaan kentälle. Kello oli varttia vaille neljä aamulla. Olimme lentäneet yhdessä tuoreen ylioppilaan kanssa Suomeen. Lauantaina oli ollut ikimuistoinen lakkiaisjuhla Aurinkorannikon suomalaisessa koulussa ja sitten yhtä juhlaa koko loppupäivän. Aurinko oli paitanut ja Välimeri oli huikaisevan kaunis.

Kello 4.40 lähti lentokentältä suora pikavuoron Express-bussi Lahteen. Vain minä ja Santeri, edellä mainittu tuore ylioppilas, olimme matkustajina. Me olimme valvoneet koko yön ja valvoimme edelleen jutellen niitä näitä. Santerista oli toisaalta haujeata toisaalta tosi mukavaa palata kotiin. Espanjaan jäivät kivat treenikaverit mutta toisaalta Lahdessa oli hänen hyvä kaverinsa ja lukkopainissa sparraajansa Aleksi, jota hän ei ollut tavannut puoleen vuoteen. Aleksikin oli edellisenä lauantaina painanut päähänsä ylioppilaslakin. Oli paljon juteltavaa.

Mäntsälän Shell oli äskettäon vilahtanut moottoritiellä vasemmalla ohitse. Vajaan puolen tunnin päästä olisimme Lahdessa. Sen jälkeen menisimme yllättämään Santerin isän jolla oli edellisenä päivänä syntymäpäivä. Isä ei tiennyt poikansa saapumisesta Suomeen kuukautta aikaisemmin. Se olisi siis syntymäpäivälahja iskälle.

Minä ajattelin syntymäpäiväkahvittelun jälkeen mennä pitkäkseni ja nukkua muutaman tunnin ennen ryhtymistä päivän puuhiin. Oli ollut mukava matka.

Yhtäkkiä linja-auto oli poikittain moottoitiellä kovaa vauhtia menossa viereisen kaistan yli nurmikolle ja kohti vastaantulevien ajokaistoja,. Santeri huusi samassa: - Hei, hei, minne sä oikein olet ajamassa, sähän ajat ulos tieltä! Kuljettaja havahtui ja sai kuin saikin bussin takaisin tielle ja menosuuntaan ja sitten omalle kaistalleen. - Taisit nukahtaa, sanoin kuljettajalle vajaa kuuskymppiselle miehelle. Kuljettaja oli edelleen puoliksi unentokkurassa. Hän ei suostunut pysäyttämään autoa kävelläkseen ulkoilmassa. Minä jututin hysteerisesti kuljettajaa koko loppumatkan. Kuljettaja oli jo aikaisemmin matkan aikana muutaman kerran ollut vaipumassa uneen. Sen me totesimme Santerin kanssa , kun olimme kumpikin ihmetelleet kummallisisa nykäyksiä Santeri oli peikistä seurannut kuljettajan silmien lurppasemista.

Mieleeni tuli ruotsalaisen Stig Dagermanin  novelli Att döda ett barn. Siinä Sagerman kuvaa hetkeä ennen onnettomuutta iloisesti nauravaa rakastunutta pariskuntaa joka oli urheiluautolla matkalla uimarannalle. Dagerman kuvaa miltä maisema näytti, mitä onnellinen pariskunta jutteli ja mitä tapahtui tien varrella olevassa talossa. Vain kahden minuutin päästä kaikki olisi muuttuva. Nauru ei raikuisi. Patiskunta ei menisi uimaan, äiti joka lähetti pienen poikansa tien toiselle puolelle hakemaan lainaksi sokeria ei koskaan pääsisi itsesyytöksestä. Urheiluauto törmäsi kovalla vauhdilla tietä ylittävään pieneen poikaan. Sillä hetkellä kaikki muuttui.

Lentokenttäbussin, näkyi olevan Savon linjan auto, suistuminen tieltä kuljettajan nukahtamisen takia, olisi muuttanut kaiken. Santerin ja minun iloinen rupattelu olisi loppunut. Isälle järjestetty syntymäpäiväyllätys olisi muuttunut toisenlaiseksi yllätykseksi. Kuljettajan elämä olsi muuttunut. Meidän kaikkien. Niin pienestä kaikki on kiinni.

Innostoneisuudesta - sitten vasta rahasta

Maanantai 21.6.2010 klo 12:48 - UL

Kaikki suunnitelmat kuuluu nykykäytännön mukaisesti aloittaa suhdannekatsauksella. Esiin kuuluu vyöryttää videotykillä powepoint-esitys, jossa erilaisilla käppyröillä kerrotaan tilanteen vaikeudesta, suhdannenäkymistä ja että miten se ensi vuonna vielä vaikenee. Turpiin siis vaan ja onnea!

Powerpointmasennuksen jälkeen aletaan sitten kertoa toimintojen tehostamisesta ja palvelun parantamisesta. On läydettävä innostus uuden suunnitteluun, mutta joka suunnitelmalla on hintalappu! Tämä idea maksaa tämän verran ja tuo idea maksaa tuon verran! Jos tämä idea toteutetaan, tuota ideaa ei ole varaa toteuttaa. Tällainen ajattelu jos mikä hämärtää kokonaisuuden. On trendejä ja erilaisia hankkeita. Tiedetäänkö kuitenkaan mihin pyritään?

Pojanpoikani, tuore ylioppilas tiuskaisi minulle kun musitutin hänelle että raha ei kasva puussa, että on tylsää kun kaikki puhuu aina vaan rahasta. Ja lisäsi että iskän kans on niin rentouttavaa kun me puhutaan kaikesta muusta mut se ei änkee sanaa raha joka paikkaan. Minua hävetti. Että siis minäkin kailotan samalla tavalla kuin mistä kritisoin muita. Olen oppinut ajan hengen.

Aloin kuitenkin miettiä tätä rahalla ohjailua, kun olin Lahdessa Lyseolla pidetyssä Kouluverkkoseminaarissa. Paikalla oli lastensa, lähinnä alakoululaisten vanhempia, jotka olivat huolissaan pienten lähikoulujen lakkauttamisesta. Lahdessa on koulujen remontointia käytetty säästökohteena edellisen laman aikana eikä ole korjattu sitä mikä olisi pitänyt korjata. Ja nyt kun pitää taas säästää, homekoulujen korjausvelka on kuormittamassa itse asiaan paneutumista. Sitä että koulu on oppilasta varten,oppilas on kunkku, hänen oppimisensa, kasvattamisensa ja sosiaalistamisensa niin että hänestä tulee innovatiivinen, luova, innostunut Suomen kansalainen.Tasapainooinen, tyytyväinen ihminen. Totta, Pisa-tutkimusten mukaan peruskoulut kaikesta huolimatta saavat hyvää tulosta perusopetuksen saralla aikaan, mutta oppilaidemme sosiaalistuminen ei onnistu yhtä hyvin kuin tiedollinen puoli.

Väitän että innostaminen, hyvä kokonaissuunnittelu, turvallinen oppimisympäristö, innostunut opettaja - tunnen paljon sellaisia - saavat ihmeitä aikaan. Saavat aikaan myös säästöjä! Kaikki tahot voivat hyvin eivätkä kuormita samalla tavalla muita yhteiskunnan palveluita.

Jos minäkin olisin kunkku, säilyttäisin lähikoulut, tekisin niistä kaupunginosan kohtaamispaikkoja, vähän kuin ennen oli nuorisoseurantaloja tai työväentaloja. Koulut ja kirjastoto ovat helmiä, niiden pitäisi sijaita lähekkäin. Koulujen tehokas käyttö, ei vain urheiluhallin osalta, olisi varmasti myös kustannustehokasta. Tiedän että joku laskentamies valitsee powerpointin seuraavan kuvan jossa on kerrottu tarkkaan mitä iltakäyttö makssa, talonmies, siivous, vastuuhenkilön palkkaus ym. Ja ehdottaa että ovet lukkoon vaan, se on halvempaa.

Muistuu mieleeni kuinka urani aikana kaikessa ystävyydessä taitoin peistä koulun siivojien kanssa pulpettien järjestystä muutaessani. He kertoivat minulle miten vahauskoneen pitää voida kulkea pulpettirivien lomitse ym. Minä näet halusin kuuden pulpetin ryhmiä, koska olin päättänyt että tämän lukukauden aikana oppilaani oppivat keskustelujen kautta edes tavallisimmat sosiaalisten tilanteiden edellyttämät fraasit ja halusin opettaa oppilailleni yhteistoiminnallisuutta. No, parin viikon tiukkojen keskustelujen jälkeen, rehtorikin puuttui jo asioiden kulkuun, sain kuin sainkin oppilaani kuuden hengen ryhmiin. Ja mikä parasta siivoojatkin totesivat pian että laitteita saattoi kuljettaa vähän eri järjestyksessäkin.

Miksi kerron tämän? Siksi että kaikkia ratkaisuja ei voi hinnoitella. Ja kaikkien yhteisössä mukanan olevien ratkaisuista voidaan pitää neuvoa vahtimestarista koulun keittäjään saakka. Yksittäisen yhteisön jäsenen innostuneisuutta omaa työtään kohtaa ei voi hintalaputtaa. Mutta innostuksella on taipumus tarttua ja se voi tuottaa jopa sellaisia tuloksia, jotka joku sitten voi rahanakin mitata.

Suomelle on perustettu oikein brändityöryhmä. Miten Suomea saisi maailmankartalle. Minun väittämäni on että - innostuksella. Olipa kyse vaikka kulmahuomakoneen käyttäjästä, hänestä voi tulla vaikka minkälainen brändimaakari, kun hän on ylpeä ja innostunut hiomistaan kulmista. Ei hän lähde siitä että yksi kulma 50 euroa vaan siitä että teenpä teille sellaisen kulman että haukotte vielä henkeänne. Onnenpotkua voi joskus joutua odottelemaan.

Innostuksesta esimerkkinä olkoon elokuvaohjaaja Klaus Härö. Hän on muovaamassa omalta osaltaa suomalaista brändiä. Olin kustantajani Otavan kesäjuhlilla Helsingissä, jossa Klaus Härö kertoi elokuvan tekemisestä. Hänestä hehkui samanlainen ehdoton valloittava mukaansatempaavuus jonka joka kerta italialaista näyttelijää Roberto Benigniä kuunnellessaan kokee. Se mitä tekee on niin fantastista ja niin upeaa, oma ylpeys omasta tekemisestä! Klaus Härön kertoi luovuudesta sen että hän ainoana lapsena sai usein aikuisten seurassa kuulla kiehtovia tarinoita, joista hurjimpien loppuja hänen ei lapsena sallittu koskaan kuulla. Siinäpä mielikuvitukselle temmellyskenttä  tarinat saivat erilaisia loppuja ja saavat edelleen hänen elokuvissaan. Toinen asia mikä jäi mieleen oli että hänen elokuvainnostuksensa oli nuoruusvuosina hänen oma juttunsa, keskustelukumppaneita ei kavereista saanut kun he olivat kiinnostuneempia Tappahaista kuin Truffaut´sta. Ja isä ei ostanut hänen toivomaansa videota, joten elokuvat piti käydä katsomassa  elokuvateatterissa. Kavereiden luona videot näyttivät äksöniä ja tappamista eikä hän jaksanut niden pohtimista. Niinpä Klaus Härö sanoi että hän ei olisi päässyt  elokuvantekijänä siihen asemaan missä hän nyt on jos ei olisi ollut esteitä. Oli opittava tiimityötä, luottamusta kuvaajiin, leikkaajiin, tuottajiin ja taisteltava oman näkemyksensä puolesta sallien muiden ammattitaidon Jos asiat saa liian helposti, se tekee hallaa omalle motivaatiolle. Klaus Härökin tarvitsee rahaa elokuvaa tehdäkseen, mutta lähtiessään suunnittelemaan uutta elokuvaa hän ei käsikirjoiotusta kirjoittaessaan tiedä saako hän koskaan elokuvaa tehtyä. Parhaassa tapauksessa hän saa siihen rahoituksen pahimmassa tapauksessa hän jouituu odottamaan. Mutta se mikä ajaa häntä eteenpäin, on innostus, hengen palo - ei raha.

Siis pelkkä raha tavoitteena ei voi olla se pää josta narua aletaan vetää. Parhaat oppituntini olen opettajana pitänyt oaljon ennen videotykkiä luokassa, Kaikkein herkullisimpia hetkiä omalla urallani ovat olleet ne jolloin piirtoheittimestä on sammunut lamppu. nauhurista katkennut nauha tai cd:n juuttuessa soittimeen. Silloin on minun ollut pakko astua ammattitaitoineni esiin ja liitu ja taulu ja oma persoona ovat tehneet oppimisesta ikimuistoista tai ainakin melkein.

Jotenkin kaikesta tehdään nykyään niin monimutkaista kun kaikki lähtee ensin kustannuslaskennasta.

PS. Tiedän että ilman rahaa ei kouluja pyöritetä, mutta lähestymiskulma voisi olla päinvastainen. Kyllä virkamiehet osaa ynnätä kunhan opettajien innostuneisuus säilyy. Ja oppilaiden myös.

Iloinen uutinen Espanjasta

Sunnuntai 23.5.2010 klo 14:57 - UL

Perjantaina,22. pvä toukokuuta, puhelin soi kesken kokouksen. Tai ei minun puhelimeni soinut, se vain värisi laukussani. Olin näet kokouksessa ja olin itse puheenjohtajana. Kun näin että puhelu tulee Espanjasta, keskytin kokouksen ja menin huoneen toiseen päähän kuiskuttelemaan puhelua. Ja sitten pomppasi ilmaan ja huusin niin että kokouksen osanottajat putosivat penkiltä: Jihuu, Santeri sai ylppärit läoi! Onneksi olkoon Santeri, hieno saavutus. Kokouksen osanottaja oli valmiina kuin paparazzi. Salam välähti ja niin oli mummon hyppy kohti korkeuksia ikuistettu.

Lapset ovat lapsia. Rakkaita, hyvin rakkaita, mutta vanhemapana heille on annettava tilaa ja on mietittävä ettei astu heidän reviirilleen kun se ei minulle vanhemapan ole sallittua. Aikuiset lapset ja heidän vanhempansa ovat enemmän tasaveroisia kuin isovanhemmat ha heidän lapsenlapsensa. Isovanhemapana kaikenlainen hölmöily on sallittavampaa eikä sillä ole samaa merkitystä kuin lapsen vanhempana henpeily tai intoilu. Olen antanut itselleni täyden oikeuden olla hölmö Ullis-mummo. Lepertelen ja kirjoittelen lapsenlapsilleni kuinka ihania he ovat ja kuinka tärkeitä he ovat. Totta joka sana! Ja he vastaavat: Mummo, voistko sponssata vähän ku me mentäs kavereiden kanssa syömään? Tai: Mummo, nä en saa nostettua mun tililtä ku tasoja kymppejä, laita mun tilille viis euroo et mä saan nostettuu 209 euroo. Ja minä mummona tulkitsen että iahanat lapsenlapseni itse asiassa kirjoittavat että sä oot reilu mummo etkä yhtään niin hölmö ku ekaks aattelis. Sä oot kans tärkee meille.

Mummoilla on näet unohtavainen mieli ja paljon luovuutta. He odottavat lastenlastensa yhteydenottoja ja haluavat tulla kohdelluiksi täyspäisinä, sillä sitä he ovat. Ja minun luovuuteni on aina uudistuva ja kuulen näissä "vippaa mulle viitonen"-viesteissä juuri sen mitä haluankin kuulla. Olen aidosti onnellinen kun kuulen lastenlasteni onnistuvan vaikka en minä heiltä mitään onnistumisia erityisesti edellytä.

Vanhin lapsenlapseni painaa vajaan kahden viikon päästä valkolakin päähänsä Fuengirolan suomalaisessa koulussa, jossa on viettänyt viime lukuvuoden. Fuengirolan koulussa on rehtorina Juha Helvelahti, joka on kollegani ja kaverini vuosien takaa, kun yhdessä olimme mukana kieletenopetajien keskusjärjestössä. Kun olin lyhyen kaksivuotiskauden SRO:n puheenjohtajana, Juha isrui samassa hallituksessa. Hauska, energinen, vähän pohjoiskarjalaisisttain puhuva. Hän oli silloin Joensuun normaalikoulun ohjaava opettaja. Nyt tapaamme siis Fuengirolassa ja kuuntelen tarkkaan hänen rehtorin puheensa minun lapsenlapselleni. Lapsenlapseni vähän tötttöili Juhan ja minun spesialiteetissa eli ruotsin kielessä. Ohjeita mummolta ei kysytty mutta ei kysytty Juhaltakaan. Nuorilla miehillä on tunnetusti kiire ja niinpä hän erehdyksessä -kieltenkokeet vaativat todella yli-inhimillistä kykyä pitää pää klaarina koetyyppine suhteen, kun ne vielä vaihtelevat kielestä toiseen - jätti yhden kirjoitustehtävän tekemättä kun ajatteli taktikoida ja teki vain sen toisen. 66 pistettä lähti niin huiskis vain pois yhteispisteistä. Kaksi kirjoitustehtävää oli näet suoritettava, molemmat, ilman minkään valinnan tekemistä.

5.6.2010 minä, pojanpoikani ylpeä isoäiti, hyräilen gaudeamus igituria ja katson rakastavasti komeaa 183-senttistä pojanpoikaani. Samalla toivon että hän saa hyvän elämän. Sellaisen elämän jossa hän tuntee olevansa omillaan ja tyytyväinen.

Kun neiti Nasdaq herra Dow Jonesin nai

Lauantai 15.5.2010 klo 0:52 - UL

Rahalla saa ja hevosella pääsee! Raha ei tee onnelliseksi mutta se rauhoittaa. Raha ratkaisee.

Oletteko tulleet ajatelleeksi että kaikki pyörii sanan raha ympärillä.  Minua piristi todella paljon Kristillisten Bjarne Kalliksen puheenvuoron aloitus, kun satuin katsomaan televisiosta eduskunnan keskustelua Kreikan tai siis euron pelastamisoperaatiota. Koko EU oli luhistumassa Kreikan luovan taloudenpidon takia. Lehdessä kirjoitettiin että kun Kreikassa kuohuu, wall street vapisee. Bjarne Kallis aloitti puheenvuoronsa eduskunnassa: Nyt Nasse-setä on hyvin vihainen. Nyt Markkinavoimat ovat hyvin vihaisia. Nämä sanat panivat ajatukseni laukkaamaan. Kristilliset tavallisesti tulkitsevat mitä Jumala ajattelee meidän ihmisten touhuista. Jumala ei hyväsky sitä tai tätä, Jumala vihastuu, Jumala ei salli… Kaikki puhuvat miten Jumala reagoi, kukaan ei ole nähnyt Jumalaa.

Emme me ole nähneet Markkinavoimiakaan. Markkinavoimat suuttuvat, ne masentuvat, tulee depressio ja Markkinavoimilta pitää pyytää anteeksi, niitä pitää lepytellä. Haloo, ollaanko me ihmiset nyt ihan järjissämme, kun korkea-arvoisia tohtoreita ja professoreita myöten otsa rypyssä analysoidaan sitä miten Markkinavoimat reagoivat, kun kreikkalaiset ovat olleet tuhmia. Kohta Markkinavoimat saavat patsaita kaupunkien keskustoihin, ainakin New Yorkin, Lontoon ja Singaporen pörssitalojen edustalle.

Me ihmiset olemme ne Markkinavoimat. Me toimimme, ostamme, myymme, suutumme, masennumme, petymme – ja sijoitamme. Koko maailma on yhtä rahapelipöytää. Uhkapeliä. Tädit Amerikoissa ja sedät siellä sun täällä ympäri maailmaa ostavat osakkeita ja suuttuvat kun heidän osakepaperinsa menettävät arvonsa. Silloin pitää sijoituskohteista panna työntekijät mäkeen ja nostaa keinolla millä hyvänsä osakkeiden arvoa. Uhkapelurit elävät epävarmuudessa ja heidän uhkapelinsä takia se alin työntekijä siellä firmassa johon he ovat pelissä satsanneet, hän se vasta olonsa epävarmaksi tuntee. Ja tästä on seurannut työn arvostamisen romahtaminen, ammattitaito ja ammattiylpeys, sitoutuminen työhön on kärsinyt inflaation. Miksi antaa sielunsa työpaikalle kun enää ei riitä että tekee työnsä hyvin ja sekään ei tuo turvaa , jos firma vaikuttaa menestyvän. Jos sijoittajat toisella puolella eivät ole sijoitustensa tuottoon, toisella puolella maapalloa firman kallein pääoma, työntekijä sanotaan irti. Työntekijä kun on usein liian iso menoerä sille firmalle. Tämä se vasta hullua on.!

Minutkin joka inhoa itse asiassa sitä että minut pakotetaan jatkuvasti ajattelemaan rahaa. Se on joka päivä jossain muodossa keskusteluissani läsnä. Omassa elämässäni ja sen pyörittämisessä. Sekä luottamustoimissani. Äsken illalla zappailin kaukosäätimellä pitkin ja poikin Eurooppaa. Ruotsin TV:ssä näytettiin ohjelmaa: Vill du bli miljonär?  Saksankielisellä RTL-kanavalla sama juttu saksaksi ja Italian TV:ssä, Ranskan ja Espanjan TV:tä en kokeillutkaan. On tärkeää voittaa höpöhöpöllä, kvasitiedolla paljon rahaa. Rumat eivät pääse ainakaan Saksassa eikä Italiassa edes kilpailemaan miljonääriksi tulosta. Siis rikkaus ja kauneus, ne kuuluvat yhteen.

Elämäarvoista keskustellaan ihan liian vähän. Pitäisi keskustella siitä ihan oikeasti että onko maailma varmasti nyt raiteillaan? Onko oikein jakaa ihmiset hyödyllisiin ja hyödyttömiin? Työtätekeviin ja heidän siivellään eläviin? Onko oikein panna ihmisten harteille erilaisia kelvottomuuden ja arvottomuuden kaapuja. Mitä jos en jaksakaan tätä pätkätöiden perässä juoksemista? Mitä jos en ylipäätään ollenkaan pääse mukaan tähän karuselliin?

Olen suunnitellut joku päivä kirjoittavani sarkastisen sadun nimeltä: Kun neiti  Nasdaq herra Dow Jonesin nai. Kirjoitan heidän myrkyisästä juonittelevasta liitostaan räiskyvän tarinan. Siinä on juonittelua, pettämistä, irtosuhteita ja lopuksi herra Dow Jones maksaa huikeat erorahat Nasdaqille, joka jo korot kopisten kulkee pitkin Wall Streetiä katsellen ympärilleen ”sillä silmällä”.

Assosiaatioita äitienpäivänä

Sunnuntai 9.5.2010 klo 12:29 - UL

Äitinä oleminen ei ole helppoa. hyvää tehdessään voi tehdä pahaakin. Äiti Teresan työ Kalkutassa on kriitikkojen mielestä hyödyttänyt vain länsimaiden rikkaita. Kalkuta köyhien elämä ei ole arvostelijoiden mielestä muuttunut ja he sanovat että Intialla ei ole mitään syytä tuntea kiitollisuutta tätä slummien miljardööriä, kuten he häntä nimittävät, kohtaan.

Ystävättäreni kanssa olemme pohtineet äitinä olemista ja todenneet että otamme sen ehkä liian vakavasti. Mutta samaan hengenvetoon olemme todenneet että lapsemmekin ottavat meidän neuvomme liian vakavasti. Siitä syntyy turhan pitkä itsenäistymisriitti.  Liika huolen kantaminen ei ole hyvä asia kenellekään. Ja lapsemme ovat ihan täyspäisiä ja osaavat tehdä omat tyhmyytensäkin ihan itse. Niin kuin minäkin olen tehnyt.

Yllätys

Lauantai 8.5.2010 klo 23:45 - UL

Kaiken kaikkiaan minusta oli todella hieno kokemus vierailla Nastolan alakoulussa, se taitaa nykyisillä termeillä olla oikea nimitys. Uskomattoman kiva ja avoin henki huokui oppilaista. Olen varma myös siitä että kokemuksen yhteinen tuokiomme lahjan ojennuksineen jäi muistoihin, ei vain minulle, vaan myös oppilaille joiden kanssa katselimme puun alla lekottelevaa leijonaa. Kerroin heille että kenialainen ystäväni Silvanus sanoi hänen ystävänsä todistaneen hänelle että puun varjossa maassa rauhallisesti makaava leijonalauma ei ole vaarallinen, sillä maassa lekotteleva leijona ei ole nälkäinen. Saalistava leijona on liikkeessä. Ystävä oli kävellyt parinkymmenen metrin päästä neljän leijonan lekotellessa rauhassa vain katsellen ohikulkijaa. Silvanus sanoi että hän ei itse uskaltaisi olla niin rohkea.

Kerroin lapsille myös että kenialaiset pitävät vaarallisimpana eläimenä elefantteja jotka pääsevät usein karkuun eläinsuojelualueilta. Elefantit tallovat alleen kaiken, asumukset, autot, ihmiset, saavay paljon tuhoa aikaan. Ohjeena onkin että on aina pyrittävä elefantin taakse, koska se ei pysty kääntämään päätään taaksepäin. Siitä Silvanuksella oli omakohtainen kokemus kun oli kerran ajessaan autolla Nairobista Isioloon iltahämärässä törmännyt elefanttiin. Hänen oli hypättävä salamannopeasti ulos autosta ettei tulisi murjotuksi auton sisään, mutta onneksi elefantti olikin niin päin että ei pystynyt aiheuttamaan vahinkoa. Äänitorvea töräyttelemällä Silvanus sai hätistettyä elefantin syrjään ja kaasutti salamannopeasti paikalta.

Lapset olivat silminnähden helpottuneita kun näytin kuvan hiv-positiivisesta tytöstä joka nyt Maisha Meman avustamana on yli neljän vuoden ajan saanut estolääkitystä ja voi nykyään hyvin, on 12-vuotisa aina hymyilevä innokas koululainen.

Ajatuksia ja assosiaatioita liittyen salattuun sankaruuteen

Sunnuntai 4.4.2010 klo 23:32 - UL

Ajatuksia liittyen HS:n 3.4.2010 juttuun Sankari joka salasi tekonsa

Tapani Brotherus kutsuu omaa toimintaansa Chilen vallankaappauksen aikana 1970-luvun alussa pieneksi askeleeksi Suomen profiilin inhimillistämisessä. Tapani Brotherus näet pani oman diplomaattiuransa ja turvallisuutensa alttiiksi Suomen asiainhoitajana ottaessaan vastoin Suomesta tulleita ohjeita edustuston suojiin kymmeniä vainottuja, lähinnä presidentti Allen vasemmistolaisia kannattajia.

Lukiessani hiljaisen lauantaina 3.4. 2010 Helsingin Sanomista Jaakko Lyytisen kuvauksen Tapani Brotheruksen toiminnasta 1970-luvun Chilessä mieleni alkoi askaroida  ajatuksen parissa että miten itse olisin toiminut jos samassa tilanteessa tai vastaavaa rohkeutta jossain muussa tapauksessa jossa olisi pitänyt toimia nopeasti ja sääntöjä vastaan.  Entä olenko koskaan ollut vastaavassa tilanteessa?

Kyllä, kyllä muistan yhden sellaisen tilanteen. Se liittyi erään fyysisesti vammautuneen opiskelijan koejärjestelyihin. Päätin hänen sairautensa huomioiden sallia kokeen tekemisen tietokoneen avulla. Ratkaisun tein kysymättä keneltäkään ajatellen että vastuun mahdollisista seuraamuksista kannan minä, mutta halusin että kyseinen opiskelija saa motivaation ”tsempata” ja jatkaa opintojaan tilanteen antaessa myöden. Niin tapahtuikin. Joskus paragrafit eivät taivu vastaamaan elävää elämää.

Minusta siviilirohkeutta on ystävättäreni kuvaus siitä kun Pohjanmaalla tultiin heidän, pelkän naisväen asuttamaan taloon kysymään onko talossa inkeriläisiä. Inkeriläiset näet piti sopimuksen mukaan palauttaa rajalle takaisin. Vanha emäntä seisoi hajareisin pitkässä hameessaan pirtin kellarinkannen päällä ja sanoi kysyjille oman kylän miehille: Ettäs kehtaatte vaikka tiedätte ettei täällä asu muita kuin me. Mistä tänne nyt yhtäkkiä olis inkeriläisiä ilmaantunut? Miehet poistuivat ja inkeriläiset talon kellarissa saattoivat huokaista helpotuksesta.

Siviilirohkeutta osoitti isänikin järjestäessään yhtenä alkutalven myrsky-yönä radanvieruksen vaihdekopin jossa oli kamina majapaikaksi kaikkien murhaajaksi epäilemälle miehelle, joka tuli yösydämenä kolkuttamaan oveamme. Äiti esti peloissaan ottamasta miestä meille yöksi, joten isä lähti myrkyn vinkuessa vuorilautojen välissä vihmovaan sateeseen näyttämään öiselle kulkijalle yöpymispaikan. Tuon tapahtuman jälkeen isä kasvoi silmissäni monta senttiä. Ihailin hänen tekoaan mutta en kyllä kysyneeksi muuta kuin:”Miten sä uskalsit? Sehän ois voinu tappaa sut?” Isä kummasteli kysymystäni ja vastasi: ”Miksi se olis minut tappanu kun minähän menin vain näyttämään hänelle paikan missä hän voi viettää yönsä.” Ei isänikään varmaan miettinyt että tuliko kaikki lain pykälät täytettyä. Tai varastaisiko kelmi kulkuri mahdollisesti vaihdekopin vieressä olevan resiinan!

Siviilirohkeutta on estää kouluissa kaverin jatkuva koulukiusaaminen. Tapasin sattumalta valokuvaliikkeessä nuoren miehen joka kertoi miten suuri käännekohta hänelle oli se kun poikani aikoinaan koulun pihalla suuntasikin tämän nuoren miehen, silloisen koulukiusatun luokse juttelemaan senkin uhalla että olisi itse joutunut koulukiusatuksi. Koulukiusaaminen on monin verroin isompi ongelma kuin tulemme ajatelleeksikaan. Entisenä opena  katson kysyvästi kouluhenkilökuntaa. ja opettajia. Jalkautuminen välitunnilla oppilaiden joukkoon, kuulosteleminen miten lapset ja nuoret puhuvat toisilleen auttaa huomamaan monta ahdistavaa tilannetta.. Olen läheltä seurannut yhtä pitkään jatkunutta piinaa. Opettajien tulisi nähdä paljon vaivaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi ryhmätöitä tehtäessä. Enää ei pidä antaa tapahtua samaa, mikä pääsi tapahtui omana  kouluaikanani pesäpallojoukkueita valittaessa. Miltä tuntui olla aina se joka jäi valitsematta ja joka oli pakosta otettava joukkueeseen ivallisten sanojen saattelemana: ”Se on sit sun syytä, jos me hävitään!” Näissäkin tilanteissa tarvitaan tapanibrotheruksia jotka sanoutuvat irti väärämielisyyksistä ja osoittavat teoilla olevansa vääryyttä vastaan.

Suomessa lähetystöille oli annettu 1970-luvulla tiukka ohjeistus suhtautua ehdottoman kielteisesti turvapaikkapyyntöihin vaikka niille olisi ollut inhimilliset perusteet. Oli pysyttävä erossa muiden maiden asioista julmuuksista välittämättä. Silti Brotherus auttoi, mutta ei kysynyt neuvoa Suomesta, toimi melua pitämättä hengenvaarassa olevien chileläisten puolesta.” Vamos a la playa”, sanoivat kun pukivat turvaa hakevat rantavarusteisiin ohittaessaan armeijan vartijat muka rannalle mennäkseen ja olivatkin oikeasti menossa lentokentälle ja sieltä edelleen Eurooppaan.

Nykyajan kansalaisrohkeutta osoittavat siviilihenkilöt jotka osallistuvat epäinhimillisen maasta käännytyksen kohteen olevan henkilön tai perheen piilotteluun. Virkamiehet tulkitsevat kylmästi lakia, katsovat pykälistä miten tulee toimia. Mutta ihmiset jotka ovat kosketuksissa toistensa kanssa, kuulevat ja näkevät pelon ja ahdistuksen, tietävät jotain sellaista mitä ei ole paragraafeihin kirjoitettu. Sellaisessa tilant6eessa voi tietenkin yksityinen auttajakin todeta: En voi tehdä mitään, sillä laki kieltää auttamisen. Yksityisen ihmisen kohdalla on vain virkamiehen lainkuuliaisuuteen se ero että kieltäessään avun, nähdessään tuskan ja pelon ja mahdolliset seuraamukset hän joutuu elämään oman kylmäkiskoisuutensa seuraamusten kanssa loppuelämänsä. Varsinkin jos karkotettu joutuu vankilaan, kidutettavaksi tai hirsipuuhun.

Kylmäkiskoisuus, sekaantumattomuus naapureiden asioihin juontaa Suomessa osaksi suuren ja mahtavan Neuvostoliiton naapurina elämisestä. Tapahtui suomettuminen. Varmuudeksi vaiettiin, oltiin puuttumatta silloinkin kun ei mitään vaaraa ollut. Mutta ei uskallettu sanoa asioita ääneen, koska tuntui että aina oli oman maan itsenäisyys vaarassa.

Ajatuksia ja assosiaatioita liittyen salattuun sankaruuteen

Sunnuntai 4.4.2010 klo 23:32 - UL

Ajatuksia liittyen HS:n 3.4.2010 juttuun Sankari joka salasi tekonsa

Tapani Brotherus kutsuu omaa toimintaansa Chilen vallankaappauksen aikana 1970-luvun alussa pieneksi askeleeksi Suomen profiilin inhimillistämisessä. Tapani Brotherus näet pani oman diplomaattiuransa ja turvallisuutensa alttiiksi Suomen asiainhoitajana ottaessaan vastoin Suomesta tulleita ohjeita edustuston suojiin kymmeniä vainottuja, lähinnä presidentti Allen vasemmistolaisia kannattajia.

Lukiessani hiljaisen lauantaina 3.4. 2010 Helsingin Sanomista Jaakko Lyytisen kuvauksen Tapani Brotheruksen toiminnasta 1970-luvun Chilessä mieleni alkoi askaroida  ajatuksen parissa että miten itse olisin toiminut jos samassa tilanteessa tai vastaavaa rohkeutta jossain muussa tapauksessa jossa olisi pitänyt toimia nopeasti ja sääntöjä vastaan.  Entä olenko koskaan ollut vastaavassa tilanteessa?

Kyllä, kyllä muistan yhden sellaisen tilanteen. Se liittyi erään fyysisesti vammautuneen opiskelijan koejärjestelyihin. Päätin hänen sairautensa huomioiden sallia kokeen tekemisen tietokoneen avulla. Ratkaisun tein kysymättä keneltäkään ajatellen että vastuun mahdollisista seuraamuksista kannan minä, mutta halusin että kyseinen opiskelija saa motivaation ”tsempata” ja jatkaa opintojaan tilanteen antaessa myöden. Niin tapahtuikin. Joskus paragrafit eivät taivu vastaamaan elävää elämää.

Minusta siviilirohkeutta on ystävättäreni kuvaus siitä kun Pohjanmaalla tultiin heidän, pelkän naisväen asuttamaan taloonsa sodan loputtua  kysymään onko talossa inkeriläisiä. Inkeriläiset näet piti sopimuksen mukaan palauttaa rajalle takaisin. Vanha emäntä seisoi hajareisin pitkässä hameessaan pirtin kellarinkannen päällä ja sanoi kysyjille oman kylän miehille: Ettäs kehtaatte vaikka tiedätte ettei täällä asu muita kuin me. Mistä tänne nyt yhtäkkiä olis inkeriläisiä ilmaantunut? Miehet poistuivat ja inkeriläiset talon kellarissa saattoivat huokaista helpotuksesta.

Siviilirohkeutta osoitti isänikin järjestäessään yhtenä alkutalven myrsky-yönä radanvieruksen vaihdekopin jossa oli kamina majapaikaksi kaikkien murhaajaksi epäilemälle miehelle, joka tuli yösydämenä kolkuttamaan oveamme. Äiti esti peloissaan ottamasta miestä meille yöksi, joten isä lähti myrkyn vinkuessa vuorilautojen välissä vihmovaan sateeseen näyttämään öiselle kulkijalle yöpymispaikan. Tuon tapahtuman jälkeen isä kasvoi silmissäni monta senttiä. Ihailin hänen tekoaan mutta en kyllä kysyneeksi muuta kuin:”Miten sä uskalsit? Sehän ois voinu tappaa sut?” Isä kummasteli kysymystäni ja vastasi: ”Miksi se olis minut tappanu kun minähän menin vain näyttämään hänelle paikan missä hän voi viettää yönsä.” Ei isänikään varmaan miettinyt että tuliko kaikki lain pykälät täytettyä. Tai varastaisiko kelmi kulkuri mahdollisesti vaihdekopin vieressä olevan resiinan!

Siviilirohkeutta on estää kouluissa kaverin jatkuva koulukiusaaminen. Tapasin sattumalta valokuvaliikkeessä nuoren miehen joka kertoi miten suuri käännekohta hänelle oli se kun poikani aikoinaan koulun pihalla suuntasikin tämän nuoren miehen, silloisen koulukiusatun luokse juttelemaan senkin uhalla että olisi itse joutunut koulukiusatuksi. Koulukiusaaminen on monin verroin isompi ongelma kuin tulemme ajatelleeksikaan. Entisenä opena  katson kysyvästi kouluhenkilökuntaa. ja opettajia. Jalkautuminen välitunnilla oppilaiden joukkoon, kuulosteleminen miten lapset ja nuoret puhuvat toisilleen auttaa huomamaan monta ahdistavaa tilannetta.. Olen läheltä seurannut yhtä pitkään jatkunutta piinaa. Opettajien tulisi nähdä paljon vaivaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi ryhmätöitä tehtäessä. Enää ei pidä antaa tapahtua samaa, mikä pääsi tapahtui omana  kouluaikanani pesäpallojoukkueita valittaessa. Miltä tuntui olla aina se joka jäi valitsematta ja joka oli pakosta otettava joukkueeseen ivallisten sanojen saattelemana: ”Se on sit sun syytä, jos me hävitään!” Näissäkin tilanteissa tarvitaan tapanibrotheruksia jotka sanoutuvat irti väärämielisyyksistä ja osoittavat teoilla olevansa vääryyttä vastaan.

Suomessa lähetystöille oli annettu 1970-luvulla tiukka ohjeistus suhtautua ehdottoman kielteisesti turvapaikkapyyntöihin vaikka niille olisi ollut inhimilliset perusteet. Oli pysyttävä erossa muiden maiden asioista julmuuksista välittämättä. Silti Brotherus auttoi, mutta ei kysynyt neuvoa Suomesta, toimi melua pitämättä hengenvaarassa olevien chileläisten puolesta.” Vamos a la playa”, sanoivat kun pukivat turvaa hakevat rantavarusteisiin ohittaessaan armeijan vartijat muka rannalle mennäkseen ja olivatkin oikeasti menossa lentokentälle ja sieltä edelleen Eurooppaan.

Nykyajan kansalaisrohkeutta osoittavat siviilihenkilöt jotka osallistuvat epäinhimillisen maasta käännytyksen kohteen olevan henkilön tai perheen piilotteluun. Virkamiehet tulkitsevat kylmästi lakia, katsovat pykälistä miten tulee toimia. Mutta ihmiset jotka ovat kosketuksissa toistensa kanssa, kuulevat ja näkevät pelon ja ahdistuksen, tietävät jotain sellaista mitä ei ole paragraafeihin kirjoitettu. Sellaisessa tilanteessa voi tietenkin yksityinen auttajakin todeta: "En voi tehdä mitään, sillä laki kieltää auttamisen." Yksityisen ihmisen kohdalla on vain virkamiehen lainkuuliaisuuteen se ero että kieltäessään avun, nähdessään tuskan ja pelon ja mahdolliset seuraamukset hän joutuu elämään oman kylmäkiskoisuutensa tuhojen kanssa loppuelämänsä. Varsinkin jos karkotettu joutuu vankilaan, kidutettavaksi tai hirsipuuhun.

Kylmäkiskoisuus, sekaantumattomuus naapureiden asioihin juontaa Suomessa osaksi suuren ja mahtavan Neuvostoliiton naapurina elämisestä. Tapahtui suomettuminen. Varmuudeksi vaiettiin, oltiin puuttumatta silloinkin kun ei mitään vaaraa ollut. 

Seniorikuluttajat tulevat!

Sunnuntai 14.3.2010 klo 0:59 - UL

Seniorikuluttajat tulevat!

Jos ei vanhene, kuolee, sanoo tohtori Maria Suokannas Aalto-yliopistosta. Kun netistä tutkin vähän Etelä-Suomen Sanomissa olleen jutun innoittamana, kuka tämä tohtorisnainen oikein on, huomasin hänen kertomansa anekdootin naisen ja miehen kohtaamisesta. Mies sanoo naiselle: - Näytät vanhalta tänään. Nainen vastaa: - Kiitos.

Aiemmin historiassahan vanheneminen on ollut hieno asia. Ihmiset ovat jopa tekeytyneet vanhemmiksi, laittaneet harmaat peruukit päähän. Aikoinaan vanheneminen tarkoitti yleensä sitä, että on valtaa, viisautta ja kenties myös rahaa. 

Maria Suokannas on väitellyt Ruotsalaisesta kauppakorkeakoulusta aiheesta seniorikuluttajat ja huomannut, että suomalaisia yrityksille ei ole olemassa sellaista kohderyhmää kuin senioriasiakkaat, ei ole panostusta ikääntyneisiin kuluttajiin. Mutta kannattaisi olla. Tilastokeskuksen tutkimus todistaa että vaikka eläkkeet pienenevät kuin pyy maailmanlopun edessä, silti on paljon eläkeläisiä joilla jää ylimääräistä rahaa ”humputteluun”. Ja jos milloin, niin nyt ikääntyneenä se on käytettävä, ei enää sukanvarteen säästettävä.  Kahvilat ja muutkin yritykset yleensä pelkäävät seniorileimaa, muuten ei voi ymmärtää haluttomuutta suunnata palveluja yli 44-vuotiaille. Mari Suokannas määrittelee seniorikuluttajan alaikärajaksi 44 vuotta!

Biologinen ikä ja kuluttaminen ei ole enää nykypäivänä yksi ja sama asia. Sen me jokainen tiedämme. Niinistökin kuusikymppisenä vielä rullaluistelee. Tuttavani, lähes seitsenkymppinen, vaihtoi juuri moottoripyöränsä uuteen ensi kesää silmällä pitäen. Toinen seniori osti saksofonin ja aloitti soittotunneilla käymisen ja hiljakkoin eläkkeelle jäänyt työtoverini ottaa laulutunteja ja juuri kuulin ikätoverini aloittaneen sambakoulussa. Niin, ja minä suoritin Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kurssin. Tämä kaikkihan on kuluttamista, tarjolla olevien tuotteiden ja palveluiden ostamista.

Miksi iästä on tullut ongelma ja miksi ikään suhtaudutaan kavahtaen? Minulle ainakin tulee tunne että ikääntymisen käsittely ongelmana on veruke jolla haetaan oikeutusta huonoa omaatuntoa aiheuttaville toimenpiteille. Suomessa ja myös muualla Euroopassa puhutaan yleisesti että kohta kaikkialla on vain vanhuksia tukkeena ja että nuoremmat joutuvat liemeen senioreiden eläkkeiden takia. Hirveää syyllistämistä. Mutta eihän, saamari soikoon, vanhuus ole mörkö tai uhka. Tai paha asia, se ei ole sairaus. Se on luonnon kiertokulkua niin kuin kaikki ikävaiheet.

Kävin eilen Lidlissä ja ajattelin ostaa kosteusvoidetta. Kääntelin tuubia, jonka kyljessä luki anti-wrinkle eli ryppyjä vastaan. Panin tuubin takaisin hyllylle ja ajattelin että apteekin perusvoide saa kelvata, koska se ei taistele ryppyjä vaan vain ihon kuivuutta vastaan! Kosmetiikassa aletaan kalastella meidän ikääntyvien huomiota. Lähtökohtana on että ikinuoruus on juttu jota seniorinkin on tavoiteltava ja nyt siis on ryhdyttävä taisteluun ikääntymistä vastaan. Ikinuoruus vastaan väistämätön vanheneminen. Sotaisaa puuhaa! Taistelu joka hävitään vaikka tohtori Nordström harjoittaisi kauneuskirurgiaansa yötä päivää lomia pitämättä. Rypyt eivät ole ainoa ikääntymisen merkki! Mutta Anti age eli ikää vastaan on jo tekstinä monen purtilon kyljessä. Maria Suokannas mainitsee myös Lumenen, suomalaisen kauneustuotteen, nimeltä Time Freeze (Ajan pysäyttäminen tai jäädyttäminen).

Seniorit ovat muidenkin tuotteiden ja palveluiden käyttäjiä kuin kosmetiikan. Väitän että viiden vuoden sisällä monet pienyrittäjät suuntaavat palvelunsa juuri seniorikuluttajille. Emme me seniorit kulje vain kahvitarjouksia etsimässä. Ja entäs sitten! Monet meistä joutuvat miettimään mihin rajansa panevat. Mutta senioreita ja eläkeläisiä on Suomessa puolitoista miljoonaa.  Ja me elämme, liikumme ja kulutamme. Käymme kahvilla, syömässä, elokuvissa, konserteissa, matkoilla, jumppaamassa. Juttelin yhden bussiyrittäjän kanssa, hän totesi että jos eivät eläkeläiset matkustaisi hänen busseillaan teatteriin, Kannakselle, ostosreissuille Viipuriin, kylpylöihin Pärnuun, Ideaparkkiin, Ikeaan, hän joutuisi panemaan lapun luukulle. Naapurissa käyvän yksityisen kotisiivousfirman omistaja avoimesti kiittää aktiivisuutta jolla moni seniorikansalainen käyttää hänen palvelujaan. Jotkut ravintolat ovat oivaltaneet seisovaa pöytää tarjotessaan että työssäkäyvien ruokatuntien jälkeen kannattaa houkutella senioreitakin ruokapöytään.

Harmaa tulee olemaan vielä muotia! Ikääntyminen tuo mukanaan uusia oivalluksia, uutta innovaatioita, toisenlaisia kuluttajia. Ei viitsitä enää taistella ikää vastaan, otetaan se vastaan asiana joka kuuluu elämään. Sen on muuten jo yksi kosmetiikkafirma jo huomannut ja sen tuotteiden kyljessä lukeekin pro age eli iän puolesta!

(Blogi pohjautuu osaksi tohtori Maria Suokannaksesta tehtyyn artikkeliin ESS:ssä 13.3.2010)

Monsieur Lymiucco - vanhakin on terve kun se leikkii

Sunnuntai 28.2.2010 klo 19:14 - UL

Tänään on lämpäasteita, oli plus 0,9 kun lähdimme lenkille mademoiselle Pipsan kanssa. Mademoiselle on beagle, ikäneito, mutta ikäiselkseen pirteä. Ei mi mademoisellea millään voi kutsua vanhukseksi. Yksi huiskaus vain, ja hän on korkea lumikasan päällä tarkastamassa tienoon muut koiraulkoilijat. Mademoiselle on dieetillä. Se on muotia koirapiireissäkin. Siksi myös säännöllinen liikunta on tärkeää.

Kun lenkki oli tehty, alkoi beaglen adoptioemäntää lapsettaa. Kun ei kerran beaglekään asetu arvokkaan vanhuksen asemaan ulkoillessaan vaan riehaantuu niin että ulkoiluttajan käsi venyy puoli metriä kun on yritettävä pysyä vauhdissa mukana. Ja oltava varovainen äkkipysähdysten yllättäessä. No. lenkki tehty ja emäntä pani talutushihnan ovisäppuiin kiinni. Hän nimittäin päätti tehdä lumiukon. Lumi oli sopivan nuoskaa. Tuossa tuokiossa pihapolun varteen kohosi varsin boheemi tyyppi, joka sai nimekseen Monsieur Lymiucco, sen verran leuhkasti se oli heittänyt kaulaliinan toisen pään olkansa yli. Mösjööllä oli taiteellinen lippalakki ja kädet housuntaskussa. Niin, ja viikset sillä oli myös.

Kun Monsieur Lymiucco oli valmis kaikkinen lisukkeineen, emäntä haki kameran ja ikuisti kättensä työn tulokset. Ja mademoiselle Pipsa hyppäsi tuolille tuijottamaan pihalle ilmestynyttä tunkeilijaa. Alkoi hurja rähinä. Mademoiselle rähjäsi mösjöölle: Mitä siinä seisot senkin leuhka taivaanrannanmaalari, että osaatkin olla ylimielisen näköinen. Takkisi napitkin on juoponnapeissa. Aikansa motkotettuaan Mademoiselle Pipsa totesi: No, jää siihen jurottaan, minä meneniltamuroille.

Tämän kirjoitin ikäänkuin jatkoksi eiliselle blogilleni, jossa pohdin vanhus-sanan herättämiä mielikuvia. Olisipa makeeta lukea lehtiotsikko: Vanhukset riehaantuivat - tekivät pihan täyteen lumiukkoja. Ja artikkeli päättyisi: Lopuksi vanhukset heittäytyivät lumihankeen ja tekivät lumienkeleitä!

Vanha, vanhus, seniori, ikääntynyt

Lauantai 27.2.2010 klo 14:27 - UL

Kielitoiston Taru Kolehmainen toteaa  Helsingin Sanomissa 28.12.1999: Vanhenemiseen liittyvät kielteiset asiat halutaan kätkeä kiertoilmausten piiloon, sellaisten kuin kolmas ikä, seniori, veteraani, kultainen ikä, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt tai harmaa pantteri. Iäkäs ja ikääntynyt kuulostavat nekin neutraalimmilta kuin vanhus, samoin ikäihmiseen liittyvä pirteän leikillinen sävy tuntuu häivyttävän ikääntymisen kielteisiä puolia.

Taru Kolehmainen toteaa hymy suupielessään vielä: Kaipa sana vanhus kuopataan lopullisesti silloin, kun me suuret ikäluokat vartumme kypsän iän seniorisarjaan ja alamme riehua ikinuorina harmaina panttereina kultaisen iän kerhoissa.

Totta, nyt me suuret ikäluokat olemme tulleet ja meitä,  yhtäkkiä ollaan manipuloimassa valtiovallan toimenpiteiden kohteena oleviksi vanhuksiksi. Ei käy! Me olemme aktiivisia senioreita, meillä on kokemusta ja näkemystä ja me aiomme sitä käyttää. Niin, ja meitä on paljon! ”Vanhus-sanalla passivoittaminen hittoon! Jumakauta, mähän en alistu!  Mun nimi ei ole Sirkka Vanhus vaan olen Sirkka Holmström ja olen 69-vuotias!”, sanoo entinen koulukaverini.

Sana vanhus on niin arvolatautunut, alkanut yhä enemmän mielikuvan tasolla viitata hoivattavaan, oman elämänsä hallinnan menettäneeseen harmajapäähän, henkilöön joka on passiivinen toimenpiteiden kohde, jota tuskastuneet omaiset epätoivoisesti yrittävät saada johonkin vanhustentaloon pois soimaamasta omaa omaatuntoa.  Muistisairas ”rollan” kanssa liikkuva vanhus vaeltaa mielikuvissamme yhdessä Hemingwayn Vanhus ja Meri- romaanin vanhuksen Santiagon kanssa. Myös päättäjien mielikuvissa. Ei siinä mitään. Vanhuus on välttämätön elinkaaren loppupää. Tukan harmaantuminen on kaunista, rollaattorin käyttö apuneuvona kaupankäyntireissulla on OK. Mutta…

… kun nykyajan työeläkkeellejäänyt ihminen ei ole VAIN sellainen. Jäätyään eläkkeelle hän hiihtää, tanssii, steppaa, soutaa, opiskelee, matkustaa, hölkkää, pyöräilee täällä ilonamme kolmisenkymmentä vuotta. Mutta heihin kohdistetaan vanhuslainsäädäntöä, vanhustyötä, vanhustenhoitoa, vanhuspalveluja… Pitääkö aktiivisen ja itsenäisesti omista asioistaan huolehtivan suomalaisen naisen tai miehen elämä muuttua vanhuksen elämäksi 60-65-vuotiaana? Hypätäänkö keski-iästä suoraan vanhuuteen?  Nykyään varsinkaan ei pystytä selkeästi edes vastaamaan siihen peruskysymykseen, minkä ikäisenä vanhuus alkaa. Eläkkeellelähtöikä ei ole vanhuuden lähtölaukaus. YK:n ikätilastoissa esiintyy vanhuuden rajana 75 vuoden ikä.

Mummo, ukki, vaari, isoäiti, isoisä ovat kaikki kauniita sanoja, paljon energisempiä ja elämässä mukana olevia kuin sana vanhus. Puhutaan mummolan uudesta tulemisesta, sen mahdollistaessa vanhempien työssäkäynnin lapsenlapsen korvatulehduskierteestä selviämiseksi. Jaa, mummoloistahan on tulossa 3. sektorin toimintaa!

Jos muistelemme eri valtioiden päämiehiä, niin siellä vasta vanhuksia onkin, on ollut ties kuinka kauan. Nelson Mandela oli 76-vuotias tullessaan Etelä-Afrikan presidentiksi! Melkein kaikki Suomen aiemmat presidentitkin ovat olleet toinen toisensa jälkeen vanhuksia! Vanhus nimeltä Reagan oli USA:n presidenttinä, ja vanhus nimeltä Berlusconi huseeraa tänä päivänä Italiassa. Ei kukaan väitä että Tarja Halonen olisi vanhus vaikka joissakin lehtiuutisissa väitetään hänen ikäisensä vanhuksen tulleen auton töytäisemäksi ylittäessään suojatietä.  

”Kansainvälinen vanhusten vuosi” muuttui ”Ikäihmisten vuodeksi” ja Kielitoimistosta alettiin kysellä, oliko enää lainkaan soveliasta puhua vanhasta ja vanhuksesta. Vanha on mielestäni sävyltään aivan eri asia kuin vanhus! Vanhusjärjestöissä on ollut paineita etsiä yhdistysten nimiin vanhus-sanaa nuorekkaampia ilmauksia. Niinpä meidänkin puolueemme on nimeltään Suomen Senioripuolue, ei Suomen vanhusten puolue. Seniori, myönnän, on kiertoilmaus, lainasana, kun ei haluta vanhuuden leimaa estämään omien asioiden täysipäistä hoitamista. Mielikuvissa seniori on ihminen, jolla on elämänviisautta ja sana viittaa pitkään kokemukseen. Seniori on kypsyyttä, vanhuus on voimattomuutta, sanoo henkilö jota pyydettiin määrittelemään seniori- ja vanhus-sanojen eroa.

Miksi pohdin tällaista? Mietin sitä että sanavalinnat ja sanaan liitetyt mielleyhtymät eivät tule käyttöön sattumanvaraisesti. Niillä halutaan vaikuttaa tehtäviin ratkaisuihin ja toimenpiteisiin tietyissä yhteyksissä käytettynä. Niillä vaikutetaan massoihin ja myös päättäjiin ja lainlaatijoihin. Muistatte miten työttömyydestä tuli työllisyys, alikehittyneistä maista kehitysmaita, valvontakamerasta turvakamera ja väkivallanteoista terrorismia.

Eikö voisi vain todeta, että jollakulla on ikää jo 70 vuotta? Kalenteri-ikä ei taas todista ihmisen fyysisestä tai psyykkisestä tai sosiaalisesta kunnosta mitään. Ja väittääpä  naapurini poika, juuri työttömäksi jäänyt että vanhuus alkaa nykyisillä työmarkkinoilla 50 vuotta täyttäneesta,  Se on varma asia, koska töihin ei oteta enää yli tämän iän täyttäneitä. Epäilipä hän että 47- vuotiaskin, hän itse, on siinä ja siinä, ettei vain hänkin ole jo vanhus!

Kun juna Kalinissa hyytyi - eli on sitä ennenkin ollut pakkanen!

Maanantai 22.2.2010 klo 19:16 - UL

Elettiin vuodenvaihdetta 1978-79. Ystäväni ja minä päätimme lähetä uudeksi vuodeksi Moskovaan. Liityimme matkanjärjestäjän 16 hengen ryhmään. Matka alkoi Lahden rautatieasemalta. Vaunuloosissamme tutustuimme mukavaan pariskuntaan Kuopiosta. Joimme tsaijua, pelasimme korttia ja uinahtelimme matkan väsymyksestä.

Silloin talvi oli kylmä, ulkona oli pakkasta 37 astetta, ehkä enemmänkin, ainakin Neuvostoliiton puolella. Muistan elävästi ihmetelleeni kun hiukseni olivat tarttuneet johonkin siinä junanpenkillä loikoessani. Riuhtaisin pääni irti ja tuppu hiuksia jäi seinälevyjä yhdistäneen metalliseen jäässä olevaan listaan. Siitä päättelimme että ulkona täytyi olla todella kylmä. Viipurin jälkeen alkoi olla jo yö. Pian kaikki neljä nukahdimme väsyneinä autuaaseen uneen. Kunnes heräsimme siihen että juna oli pysähtynyt. Ulkoa kuului kilkutusta. Siellä junan henkilökunta yritti irrottaa jäätä vaunujen akseleista. Avasimme verhot. Mikä näky! Siinä silmiemme edessä näimme kylän harmaahirsisine taloineen ja puuaitoineen. Taloista nousi savu suoraan kohti öistä taivasta. Taloista pilkahteli verhojen lomitse valoja sieltä täältä. Näkymä ei ollut tästä maailmasta tältä aikakaudelta. Tolstoilainen kylä se oli. Saimme kuulla että juna oli jäätynyt Kalininin ulkopuolelle. Kun kerran olimme hereillä pyysimme vaunuedeskäypää, kaminan vieressä uinuvaa venäläistä naista keittämään meille lisää teetä.

Parin tunnin puurtamisen jälkeen juna nytkähti liikkeelle, saavuimme Moskovaan muistaakseni aamukymmeneltä, pari tuntia myöhässä. Ei huolta. Meidät ohjattiin hienoon lämpimään bussiimn odottamaan hotellille menoa. Mutta ei, ei se ollut meidän bussi, meidän bussi oli se siinä vieressä, se jonka ikkunat oli  Pravdalla paikattu. Sillä kovapenkkisellä linja-autolla köröttelimme Moskovan rautatieasemalta Moskova joen toiselle rannalle, toiselle rannalla nousi mahtava hotelli Rossija ja sen lähellä alkoi Kremlin tori. Ei, joen yli ja vasemmalle, hotelli Buharest II oli ositteemme.

Hotellihuoneessa oli lämmintä 12 astetta. Suihkuosasto oli saman kerroksen toisessa päässä. Lämmintä vettä ei tullut. Oli peseydyttävä hyisellä vedellä ja lämmitettävä itseään hiustenkuivaajalle, kunnes siitä paloivat vastukset ja sitäkään lämpölähdettä ei enää ollut käytössä. Mutta ei se mitään. Kaikki vaatteet päälle ja loput kainaloon ja matkaan kohti Intouristin yökerhoa siinä Punaisen torin lähellä. Kiva ilta, venäläistä musiikkia, kansantansseja ja vodkaa sopivasti, vai oliko shamppanjaa. Sitten taksilla Buharest II:lle. Niin helppoa me luulimme että paluu majapaikkaa olisi. Vaan ei ollut. Yksikään Volga ei suostunut kuljettamaan meitä millään valuutalla Moskova-joen toiselle puolelle. Lähdimme vaeltamaan halki öisen Punaisen torin Kremlin muurit turvanamme. Hotelli Rossijan pitkätakkinen tampurimajuri antoi meidän lämmitellä tuulikaapissa, sen pidemmälle meillä ei ollut asiaa.

Keskelle Punaista toria ajoi sotilasajoneuvo josta astui ulos kaksi nuorta sotilasta, menin heidän luokseen ja kokeilin englanniksi ja saksaksi, toinen heistä puhui vähän saksaa, kepillä jäätä. Viekää meidät joen yli Buharest II:een, kun on näin kylmä. Ei auttanut minkäänlainen maanittelu, Neuvostoarmeijan urhoollinen sääntöjä noudattava sotilas sanoi:” Es ist nicht erlaubt.” Se ei ole sallittua. Niinpä niin, ei kannattanut paleltumisen uhkan edessäkään ruveta painostamaan sen enempää, koska pojilla oli aseet.

Niin me neljän hengen pakkasen jähmettämä hitaasti etenevä joukkio taivalsimme Kremlin muurien varjossa kohti siltaa joka vei meidät joen toiselle puolelle. Jäisinä kalikkoina kampesimme itsemme vihdoin hotelli Buharest II:n vestibyyliin, eteisaulaan ja edelleen omaan kerrokseemme, jossa käytin osaamistani venäjänkielisistä sanoista sen viidennen ja sanoin nuorelle nätille Ninalle, se oli hänen nimensä, käsivarsillani itseäni edestakaisin syleillen: Holotna, holotna! Nina näytti pienen yöpymishuoneensa nurkassa porisevaa samovaaria ja vastasi meitä kysyvästi katsoen: Tshai? Ja yhtäkkiä me kaikki palelavat olennot ymmärsimme ja osasimme venäjää ja vastasimme yhdestä suusta innokkainen: Da, da.

Niin juttelimme Nina ja vanhemman reumatismista kärsivän Natalian kanssa aamupuolelle yötä, vaikka kukaan meistä ei osannut venäjää ja Natalia osasi vain venäjää, Nina osasi ranskaa, jota me taas emme osanneet. Tai osasin minä vähän, olin koulussa lukenut kolme vuotta ranskaa. Saimme siinä terästettyä tsaijua juodessamme tietää että Moskovassa oli juuri sinä yönä, sillä hetkellä kun olimme laahustaneet halki öisen Punaisen torin miinus 48 astetta pakkasta. Miinus 48 astetta! Oui, c´est juste. Nina kirjoitti kolme kertaa osoitekirjaani -48 grades.

Seuraavana päivänä Kanasantalouden saavutusten näyttelyalueella troikka-ajelulla pakkasta oli vai 36 astetta. Ikimuistoinen uudenvuoden matka Moskovaan.

Hallitus ja amerikkalainen konsulttitoimisto

Perjantai 19.2.2010 klo 1:04 - UL

Hieraisin silmiäni toisenkin kerran kun luin uutisen Suomen hallituksen toimista. Klo 21:57 - 18. helmikuuta 2010  Ylen uutisista netistä oli luettavissa STT:n välittämä uutinen Suomen hallituksen tulevaisuuteen varautumisesta tilaamalla amerikkalaiselta konsulttiyhtiöltä  McKinsey & Companylta seuraavan hallituksen hallitusohjelman ideoinnin. Yle on saanut haltuunsa sopimuskopion, josta ilmenee amerikkalaislle konsulteille maksettu summa 15 000 euroa. Tehtäväksiantona on Suomen terveydenhuoltojärjestelmän ja kilpailupolitiikan uudistaminen.

Haloo suomalaiset! Haloo muut kuin hallituspuolueet! Kellojen pitäisi soida.

Nyt ei Suomella kyllä ole sen arvoista hallitusta eikä pääministeriä. Juuri tällaisissa tapauksissa on tärkeää että Suomella on moraalista arvostusta nauttiva presidentti. Mihin me muuten joudumme näiden Vanhasten kanssa? Onko niin että on pääministereitä jotka omien visioiden ja skenaatioiden puutteessa turvautuvat vippaskonsteihin? Siinä missä taito loppuu, loppuu näköjään moraalikin. USA:n terveydenhoitojärjestelmä meillekö, kun USA:n presidentti  yrittää saada täysin rapaantunutta terveydenhuoltoaan jonkinlaisiin kantimiin. Siellähän köyhän kansalaisen jolla ei ole vakuutusta, on todella vaikea saada hoitoa. Emme halua samaa systeemiä tänne.

Onko missään enää mitään tolkkua? Ei ole, minun mielestä.

Tekisi mieli sanoa: Mitäs Niinistö tästä tykkää? Mutta en sano.

Isot asiat - pienet ihmiset

Keskiviikko 10.2.2010 klo 12:40 - UL

Kun olen valtuustossa muutaman kerran joutunut varavaltuutettuna ”puikkoihin” niin kuin on tapana sanoa, en ole voinut olla huomaamatta sitä, että valtuutetut joutuvat usein päättämään asioista, jotka ovat todella isoja. Ne vaativat kokonaisnäkemystä, syvää asiaan paneutumista, tiedon hankkimista, mutta siihen kaikkeen ei ole aikaa, sillä esityslistat tulevat sen verran myöhään että asioiden vaatima paneutuminen ei ole mahdollista. On vain luotettava virkamiesten ja kaupunginhallituksen asiantuntemukseen.

Maailma on mutkistunut. Muutos on avainsana. Miten kaiken muutoksen keskellä kokonaisnäkemys oman kunnan asioiden kehittämisestä paremmaksi voi edes olla mahdollista? Muistan omalta uraltani jatkuvan opetussuunnitelmien mylläämisen, itsekin olin parissa silloisen opetushallituksen  opetussuunnitelmatyöryhmässä mukana. Muuan kollegani sanoi huokaisten: ” Voi, kun saisi muutaman vuoden vaan opettaa ja oppilaat saisivat rauhassa oppia.” Kunta ja valtio resurssoivat koulun, opetussuunnitelma usein pölyttyi mapissa lasi-ikkunan takana opettajanhuoneen hyllykössä. Mutta välillä oli resurssia niin että opetusryhmiä pienennettiin ja kouluissa rakennettiin seinia isojen luokkien keskelle niin että pienryhmät saivat toimia. Sitten loppuivat rahat. Pienistä luokkahuoneista tuli ongelma kun luokkakokoja oli suurennettava, ei saanut enää jakaa  esi, 12 oppilaan ryhmiin opettavia. Kouluhoitaja ja koululääkäri hoitivat koululaiset omassa koulussa. Mutta kouluterveydenhoitokin etääntyi ja koululääkärille pääsy vaikeutui 2 kk:n päähän akuuteissakin tapauksissa. Luokattomuus, luokallisuus, etäopetus, lähiopetus, yhdistelmätutkinto, hajautettu yo-tutkinto, Dodson-menetelmä, yhteistoiminnallinen oppiminen, projektityöt, mitä nyt kaikkea koulumaailmaan liittyvää putkahtaakaan mieleeni. Se ainakin varmistui että muutos oli pysyvää.

Muutos on pysyvää Lahden ja monen muunkin kunnan ja kaupungin kohdalla. On pienempiä asioita joita yksityisen valtuutetun on helpompi hallita mutta on myös niin isoja asioita joita on mahdoton hallita. Valtuustoryhmissä asiat usein keskustellessa selviävät ja valtuustoryhmien välisissä keskusteluissa vielä enemmän. Pienen valtuustoryhmän ollessa kyseessä on erityisen tärkeää hakea vuoropuhelua muiden ryhmien kanssa.

Tällä hetkellä on muutama asia joka nousee ylitse muiden: säästäminen, säästäminen ja säästäminen, jota ei saa kutsua sillä nimellä vaan kyse on toimintojen järkiperäistämisestä, tehostamisesta ja tarkoituksenmukaisuudesta. Viimeksi mainitut käsitteet ovat kauniita ilmauksia säästötoimenpiteille. Toinen asia joka on kaikkien kuntapäättäjien huulilla on uusi kunta-hanke. Varmaa on että kuntaliitoksia tehdään ja Lahtikin saa uusia ”lähiöitä” tai ”esikaupunkialueita”. Pienet kunnat jokainen erikseen eivät pysty hoitamaan vanhuksiaan ja koulunkävijöitään. Olen miettinyt sitäkin  että eikö tätä yhteistyötä olisi millään voinut jo aloittaa tehostetutummin ja järkiperäisemmin aikoja sitten. Pitääkö vierekkäisillä kunnilla olla kaikki omaa? OK, ymmärrän että nyt on kyse vähän samasta kuin oli Suomen liittyessä EU:hun. Kipeää teki, mutta hyvä ratkaisu, minun mielestäni. Tosin joudumme mukaan paljon sellaiseenkin, mihin emme EU:n ulkopuolella olisi joutuneet. Vaikkapa Kreikan pelastamiseen taloudellisesta kurjuudesta.

Lahden kaupungille on asetettu nk. tulevaisuustoimikunta. Minusta se toimikunta tekee halutessaan todella tärkeää auraavaa työtä Lahden kehitykselle. Se suuntiin kannanotoillaan Lahtea strategian mukaiseen kehitykseen. Mutta mielestäni tulevaisuustoimikunnalla jos millä pitäisi olla Lahden kokonaiskehittäminen johtotähtenään, ei vain viihtyisä kävelykeskusta tms. Viihtyisä, vireää toimintaa ympärilleen aikaansaava toriparkki on mielestäni enemmän unelma kuin totta. Minusta tämä on juuri niitä asioita joissa kokonaiskehittäminen olisi tärkeää. Matkakeskus ja autojen vienti maan alle pitäisi liittää yhteen. Minustakin autojen paikka olisi enemmän katseelta piilossa kuin siinä vieressä silmien alla. Mutta ei yhtä ratkaisua kerrallaan vaan kokonaisuus ja Lahden kokonaisilme ovat minun sydäntäni lähellä. Toivotan menestystä ja hyviä innovatiivisia keskusteluja ja lopuksi suuntaviivoja Lahden ja Uuden kunnan kehittämiseksi meille kaikille hyväksi paikaksi elää ja toimia.

Lahteen näkyy Etelä-Suomen Sanomien mukaan muuttavan pääkaupunkiseudulta nimenomaan ikääntyviä ihmisiä, vielä hyvässä kunnossa olevia, taloudellisesti myös hyväkuntoisia pariskuntia Ankkurin alueelle Sibeliustalon lähettyvilel. Kuuluismpia heistä Viinasen veljekset. Kun näin on, siitä voisi kehkeytyä uudenlaista yrittäjyyttä henkisen ja fyysisen vireyden ylläpitämiseksi. Yhteistyötä julkisen ja yksityisen sektorin välille.

Lahti on ympäristökaupunki. Lahden kaupungitalo saa energiaa tuulivoimasta. Taitaa kuitenkin olla utopiaa se että harjun laelle rakennettaisiin tullihyrriä, ei taida tuulet riittää. Mutta miten olisi maalämmön? Eikö sekin ole ympäristöystävällistä. Kuulin juuri että siitä on tulossa hitti ei vain pientalojen lämmitysratkaisuna vaan on jo kerrostaloja jotka ovat rakennuttaneet itselleen maalämpölämmitysjärjestelmän ja jo ensimmäisenä vuotena rahalliset säästöt ovat merkittävät. Lahtea pitäsi oikeasti ja näkyvästi kehittää ekologiseksi kaupungiksi, luonnon ympäröimä luonteva ympäristöystävällisyyshän suorastaan kävelee vastaan. Ei tarvitse kävellä keskustastakaan kuin vartin verran niin aina pääsee oikeaan luontoon.

Nyt eksyin vähän ajatuksestani. Eli valtuutetun tehtävistä. Asiat ovat suuria, paneutuminen tärkeää, oman erityisosaamisen ja oman viitekehyksensä mukaisen tärkeän ajatuksen esillä pitäminen senkin on kuljettava mukana. Meidän ryhmämme, Senioripuolueen siis, koostuu valtuutetusta, varavaltuutetusta, ja me jos ketkään tarvitsemme ajatuksillemme tukea muilta ryhmiltä. Meille tärkeää on että Lahti, jonka ikääntyminen todetaan yhtenä kaupungin kehittämisen kannalta suurimpana haasteena, on ikääntyneistä ja eläkeläisistä huolehtiva kaupunki. Terveydenhoito ja erilaiset kotona selviämistä helpottavat palvelut ovat sydäntämme lähellä. Olisi tärkeää että olisi erityinen seniorvastaanotto, jossa olisi ikääntyvien ja heidän vaivojensa eksperttinä geriatri ja geriatrinen hoitaja. Mutta vanhuksethan eivät ole vain terveydenhoitoa, he ovat sosiaalisia ihmisiä joilla on tarve tavata muita. Siksi on tärkeää että julkinen liikenne huomioisi heidät kohtuullistamalla matkalipun hinnan ja liikennereitityksen. Ikäihmiset eivät näillä taksoilla pysty käyttämään hyväkseen kulttuuripalveluja niin kuin heidän soisi pystyvän.

Äitini joka asui 90-vuotisen elämänsä viimeiset 30 vuotta torin tuntumassa, sanoi aina että Lahti on hyvä kaupunki elää niin kauan  ”ko mie pääsen jalkasin kauppaan ja terveyskeskukhsen ja met muutamat ystävät pääsemä joskus kahvittelemhan toistemme luokse.” Jotenkin näin se meni, olen jo pohjoispohjalaisen murteen osaksi unohtanut. Näin hän saikin elää aivan viimeistä elinkuukauttaan lukuun ottamatta. Mutta sitten näiden sanojen Lahtikin on muuttunut, äitini kuoli juuri edellisen laman aikana. Valuuttakin on vaihtunut ja Lahtikin on ”konsernisoitunut”. Herra, anna meille valtuuteuille ja varavaltuuteuillekin sen verran järkeä ja ymmärrystä että osaamme luotsata kaupunkiamme ja uusia kuntia hyväksi paikaksi elää.

Elinaikaennuste ja muut uhkakuvat

Perjantai 5.2.2010 klo 12:03 - UL

Kalle Isokalliota kannattaa kuunnella, hän osaa asioiden kärjistämisen ja kiteyttämisen. Aina häneltä jotain oppii. Tänään opin että yksityisellä sektorilla on 1,3 miljoonaa työntekijää, valtion palvelussa vajaa miljoona. 

Entä sitten? No, 1,3 miljoonaa  on yhtä suuri määrä kuin meitä eläkeläisiä on noin suunnilleen. Valtion palveluksessa olevat saavat palkkansa meiltä veronmaksajilta siis valtiolta, ja me eläkkeensaajatkin olemme kuka enemmän kuka vähemmän sidoksissa valtioon. Eli aika pienen  joukon harteilla on maamme rattaiden pyöriminen.

Tällaisenaan tilanne ei voi loputtomiin jatkua,koska kansamme jakaantuminen kahtia näkyy turuilla ja toreilla. Lahden kaupungissa työttömyys tulee kasvamaan lisää tässä kevään kuluessa. Kesän kynn yksellä heitä on jo melkein 20 prosenttia - ja eläkeläiset päälle! 

Elämme syyllistävä aikaa. Päättäjät laskevat killinkejä, kaikki tahot, mökin mummoa myöten, ihmettelevät oikeuksiaan. Sairastunut miettii kymmenen kertaa onko luulosairas ennen kuin kävelee tai konttaa terveyskeskukseen. Henkisesti uupunut potee huonoa omaatuntoa siitä että ei jaksa. Kun pitäisi jaksaa pitää Suomen rattaat pyörimässä. Ja vanhukset ne vasta riesa ovat, reilusti yli miljoona edellisten sukupolvien isiä ja äitejä kulkee täällä vielä höperehtimässä. Kuolisivat pois! Mutta ei, kun niiden elinaikaennustekin on, -kele, -tana, etten pahemmin sanoisi, lipsahtanut aivan liian pitkäksi!

Muistattehan Muumipeikot, nuo viisaat Tove Janssonin hahmot? Tulee mieleeni Muumien huolestunut vedenpaisumuksen pelko. Koko ajan leijuu ilmassa uhka että vedenpaisumus tuhoineen on jo melkein tosiasia. Huolestuneisuus on lamaavaa. Taloudesta ja rahasta on tullut Muumien luonnonmullistukseen verrattava uhkatekijä. 

Jos minä saisin valtikan ja voisin puhua yhteisesti koko Suomen kansalle ylimääräisessä lähetyksessä TV 1:n parhaimpaan katseluaikaan, joka taitaa olla Prime Time, että kaikki ymmärtäisivät kuinka tärkeästä uutisvirran ajankohdasta on kyse! Sanoisin puheessani näin:

Hyvät kansalaiset!/ Ärade medborgare! Älkää peljätkö, suomalaiset! Me selviämme tästä! Autetaan toisiamme, ollaan naapureille naapureita, lapsille turvallisia vanhempia ja vanhuksille välittäviä lapsia. Pannaan vaikka näkkileipä puoliksi, lopetetaan uhkailu ja kiroilu hexien ja nasdaqien nimissä. Ei tehdä rahasta elämänfilosofiaa. Tehdään sitä arjen teoista  Tehdään välittämisestä ja kannustamisesta, arjen vastuun jakamisesta vaihdettava valuutta!

Viime sodan aikana ja sen jälkeen raha ei ollut ensimmäinen puheenaihe. Työtä siinä tarvittiin. Sille oli motiivi.  Työllä ja välittämisellä siitäkin selvittiin. Sotakorvaukset ja velat maksettiin. Hinta oli kova. Mutta tässä me olemme, yhdessä maailman vauraimmista maista, jossa on niin paljon hyvää. Lähestymistapaa voisi vähän miettiä ettei mennä latvasta puuhun.

Hei kansa, huutakaa meille päättäjille: Haloo te valitut ja koulutetut ja erikoistuneet, Hoitakaa te hommat moraalisesti ja eettisesti hyvin, kannustakaa meitä, kansaanne, ölkää yrittäkö vaihtaa meitä toisiksi. Me olemme hyvä kansa mutta te pahuksen päättäjät psyykkaatte meidät hengiltä. Muistattehan, lasi on puoliksi tyhjä - ja sa on kuitenkin puoliksi täysi! Toistuvia uhkakuvia heristelemällä saatte meidät kyllä ennen pitkää lannistettua. Auringonvalon puute ja pohjoinen leveuysaste hoitaa kaamosmasennuksen ilamn teitäkin. Älkää te masentako joka päivä lisää. Moni meistä ei enää katso uutisia eikä lue päivä lehtiä. Kannustaminen voisi vaihteeksi innostaa meitä, emme haraisi niin hirveästi vastaa emmekä menettäisi uskoamme asioiden hoitumiseen. Kertokaa meille kuin täysipäisille mitkä ovat meidän vahvuutemme ja hyvät puolemme. Me, kansa, olemme ahkeria ja luotettavia kun olette niin viisaita ja rehtejä että houkutatte meidät näyttämään nämä vahvuutemme. Olkaa meille esimerkkejä omassa toiminnassamme, matkustakaa kanssamme 2. luokassa, nukkukaa tavallisilla lakanoilla tavallisessa sängyssä, niin mekin teemme.

Uhkailu, kiristäminen, elämämme ulkoistaminen, latistaminen on vanhanaikaista. Nyt alkaa uusi aika.

Tsemppiä kansa, me päättäjät tsemppaamme kanssanne!

Pysykää kanavalla!

Kimppakivaa ikääntyville! Vangeiksi jääneet vanhukset vapaiksi!

Maanantai 25.1.2010 klo 22:25 - UL

Helsingin Sanomien yleisönosastossa sairaanhoitaja Eija Virta Espoosta kirjoitti asiasta jota olen paljon miettinyt. Nimittäin ikäihmisen elämänpiirin kaventuminen oman kodin seinien sisäpuolelle vähävirikkeiseksi paikallaan olemiseksi. Ja niin ei kuitenkaan tarvistisi olla.

Lähistölläni asuu vanha inkeriläismies, joka sitkeästi ulkoilee milloin pyöräänsä taluttaen, milloin katkaisemaansa puukeppiin nojaten millon sateenvarjoa kävelykeppinään käyttäen. Hänen yksinäisyytensä on kuin huutomerkki. Mutta sitkeästi hän lähtee liikkeelle ihmisten ilmoille, pysähtelee, katselee puita ja taivaan pilviä. Usein hän pysähtyy kadunkulmaukseen, josta hän näkee ohipyyhältävät autot, koulusta kotiin palaavat lapset, lähikaupasta kassejaan kantavat perheenäidit,  elämää. Olen kauan sitten jutellut hänen kanssaan, silloin hän eleli vaimonsa kanssa mutta nyt on varmaan jo leskeksi jäänyt. Mies on inkeriläinen paluumuuttaja. eikä hänellä ilmeisesti ole täällä ystävä- tai sukulaisverkostoa. Huolettaa jos en häntä muutamana päivänä näe.

Moni vanhus on elämänsä paluumuuttaja. Uurastanut, tehnyt pitkän työrupeaman, hoitanut perheen ja omat vanhempansa. Ja nyt on hänen jalkansa jo kankeat, askel töpöttävä ja varovainen. Nyt olisi hänen vuoronsa saada tukea arjesta selviämisessä, edes kahviseuraa silloin tällöin. Pitäisi olla joku jolle voi kertoa että viime yönä ei saanut kunnolla nukuttua tai että pitäisikö käydä lääkärille näyttämässä kipuilevaa polvea.

Eija Virta mainitsee mielipidekirjoituksessaan miten Espoon kaupunki on päättänyt olla myöntämättä kuljetuspalvelua ikäihmisille määrärahojen loppumisen takia.Hänen äitinsä, yli 70-vuotias, ei täytä vammaispalvelulain mukaisia kuljetukseen oikeuttavia vaatimuksia, vaikka hän ei pysty käyttämään vammojensa vuoksi julkisia liikennevälineitä. Täten hän ja moni muu vanhus joutuu kotinsa vangiksi päiväkausiksi. Sosiaaliset kontaktit hupenevat, virikkeet väheneät ja kunto romahtaa.

Puhutaan ikäihmisten ennaltaehkäisevästä kuntouttamisesta ja kotona asumisen tukemisesta. Ei vanha ihminen yksinään kotonaan puntteja nostele ja jumppaliikkeitä harjoita. Kun mieli vielä olisi sen verran vireä että haluttaisi vaikka Sofian luokse kahville tai tuolijumppaan palvelukeskukseen, olisi tärkeää että olisi vaikka puoleksi kunnan ja puoleksi omakustanteinen kuljetuspalvelu. "senior shuttle", sukkulaliikenne mummoille ja vaareille. Mietin että pitäisi sosiaaliihmisten kanssa ideoida ns 3.sektorin toimintaa eli autolliset ystävät, jos saisi neljä kokoon, hakemaan neljä yksin kotona asuvaa mummoa tai vaaria autoajelulle, viedä heidät kirjastoon, pinelle sightseeingille heille tuttuuihin kaupunginosiin ja he voisivat kertoa millaista oli Lahdessa ennen. Ja lopuksi kurvattaisiin Mariankammariin kahville tai vaikka Lokkiin eläkeläislounaalle.

Nykyään puhutaan yksityistämisestä paljon. Ruvettaisiinko keräämään kotinsa vankeina istuskelevat mummot ja vaarit vankkureihin ja kuljetetaisiinko heitä vaikka kierros torin ympäri ja sitten markkinakahveille tai katsomaan Vesiurkuja. Voistaisiin kahvitella vuoroin Mimmin ja Miina ja Joosepin ja Maijan luona.

On paljon ajatuksia, mutta miten tavoittaa nämä kotonaan vielä sinnittelevät yksinäiset ikäihmiset. Eivät he saa sinne unohtua! Onko ulkoistaminen ulos jättämistä? Onko yksityistäminen yksinäistämistä?

 Kimppakivaa vanhuksille! Karaokelaitteet laulamaan! Seniorit jammaamaan! Ei jätetä vielä kotonaan sinnitteleviä vanhuksia yksin koteihinsa, sillä he ovat jo tai ovat joutumaisillaan väliinputoajiksi, kun ei ole ystäviä eikä sukulaisia, ei paljon voimia - eikä rahaa!

Kun asia pitkittyy se mutkistuu

Sunnuntai 17.1.2010 klo 23:27 - UL

Olen työurani aikana ollut monenlaisen johtajan alaisena. Muistan kun olin Helsingissä eräässä kielikoulussa, siellä oli hyvin auktoritatiivinen ja arvokas johtaja. Hän oli asiallinen mutta ehdoton toiminnassaan. Hän huusi ja melskasi alaisilleen, aikuisille ja korkeasti koulutetuille, kuin vihainen isä, kun hän oli tyytymätön jonkin tehtävän hoitoon.Hän paukutti nyrkkiä pöytään ja saneli. Hän ei sallinut vuoropuhelua. Hän käskytti. Se aiheutti meissä alaisissa pelkoa, emme uskaltaneet lähestyä häntä ehdotuksinemme, kun pelkäsimme hänen huutoaan.

Muistan myös erään todella hienostuneen vanhan herran, tohtoriksi väitelleen biologin. Hän oli ihana johtaja, aina ystävällinen. Hänen vakioilmaisunsa oli kun meni hänen luokseen keskustelemaan jostain työhön liittyvästä:Kerro, minä kuuntelen. Olen usein ajatellut että niissä sanoissa oli oikeastaan kaikki alaisen kannalta oleellinen. Johtaja oli halukas kuuntelemaan alaisensa ajatuksia, ideoita ja ehdotuksia. Hän perusteli rauhallisesti miksi ideaa ei voinut toteuttaa tai päinvastaisessa tapauksessa neuvoi mitä piti tehdä että saisi ehdotuksen etenemään. Tai hän sanoi: Otan selvää ja palaan huomenna asiaan. Työpaikassa olikin hyvä henki.

Olipa minulla sellainenkin pomo että hän vastasi kaikkeen kyllä mutta siihen asiat jäivätkin. Hän mukavuudenhalussaan oli omaksunut edellä mainitun strategian, koska ei-vastaus olisi edellyttänyt kädenvääntöä ja asioista selvän ottamista ja paneutumista ja sitä kuuluisaa vuoropuhelua.

Pahinta on jos esimies ei tartu ongelmaan. Panee pään pensaaseen ja toimii ikäänkuin ongelmaa ei olisi. Tai että se on niiden päänsärky joille asia on ongelma unohtaen olevansa laivan kippari. Laivahan ajaa karille jos kippari ei kuuntele varoitusta että edessä on kivikko. Usein pomon on juteltava kaikkien asianosaisten kanssa saadakseen kokonaiskäsityksen työpaikan ristiriitatilanteesta- loukkaantumatta henkilökohtaisesti. On kyse johtaja-instituutiosta eikä Wilhelmi Julinista, jos se sattuu olemanaan johtajan nimi. Johtajuuteen kuuluu henkilökunnan kanssa vaikeidenkin asioiden läpikäyminen ja tilanteeseen paneutuminen. Ongelma nimittäin paisuu ja saa aina vain ikävämpiä muotoja kun sen selvittämisessä viivytellään. Koko työpaikan ilmapiiri tulehtuu, syntyy puolesta ja vastaan olevien leirit. Ja varsinainen työ kärsii. Ongelmaan tarttumattomuus on joko vastuun pakenemista tai johtajan itsensä aiheuttamaa työpaikkakiusaamista. Olen näet senkin työssäni kokenut.

Suomessa on aina vain yhtä vaikeaa työpaikalla tarttua ongelmiin jotka toistuvasti johtuvat kuningas alkoholin käytöstä. Kuten kaikki tiedämme alkoholi on yleinen ongelma maassamme. Jokaisella työpaikalla on joku jota tavallisimmin suojellaan alkon aiheuttamista työhön liittyviltä ongelmilta. Pahinta on tietysti jos suojelukohde on alkoholisoitunut esimies. Alaiset ovat valtahierarkisista syistä lojaaliudessaan nielleet siitä aiheutuneet hankaluudet jopa hoitaneet pomon tehtäviäkin. Alkoholisoitunut pomo on näet hyvin arvaamaton, mutta kuitenkin pomo. Tiedämme että jossain vaiheessa pää kuitenkin tulee vetävän käteen -  siinä vaiheessa tuhoa on jo ehtinyt syntyä niin paljon että sen korjaamisesta muodostuu alaisille kohtuuton tilanne. Alaisista uhkaa tulla syyllisiä,juorut ja väärät tulkinnat tekevät omia tuhojaan, kun toimenpiteet viipyvät liian pitkään.  Ja yleensä  tiedottaminen kärsiville osapuolille unohtuu.

Äreä suutahteleva johtajuus on vihonviimeistä. Johtajan on syytä muistaa että hän on tekemisissä aikuisten, useimmiten täysjärkisten ja ammattitaitoisten alaisten kanssa. Hyvät työntekijät, motivoituneet ja innostuneet, ovat sellainen voimavara että johtajan kannattaa mennä vaikka lääkäreiden kanssa samalle kurssille teemana: Ihmisen kohtaaminen.

Joku viisas liikkeenjohtaja on todennut: Mikään ei ole niin vaikeaa kuin - ihmisten johtaminen!